Samana kesänä alkoi Koturi-Heikki tavallaan kosia erästä Ranta-ahon talossa palvelevaa Maija nimistä tyttöä. Heikki oli nytkin koturina eli hyyryläisenä tässä talossa, ja pian talon väki huomasi hänen ja Piika-Maijan välisen suhteen. Nämä kisailivat keskenään milloin vaan tilaisuus myöten antoi, ja siitä tavasta, jolla he toisiaan kohtelivat, selvisi kaikille, joilla vähänkin oli kokemusta tästä maailmasta, että he, suoraan sanoen, rakastivat toisiaan. Heikki näytti hyvin mielellään silmäilevän Maijaa, ja tyttö puolestaan samoin Heikkiä, joka myöskin parhaana kesä-sydännä oli päivämiehenä työssä Kanta-aholla. Molemmat "hoivasivat" toisiaan milloin niin tarvitsi. Milloin vaan Heikki huomasi Maijalla olevan jotakin raskasta työtä, esim. heinässä ollessa heinätaakka selkään nostettavana, taikka kuokolla ollessa kiviä ja kantoja väännettävänä, niin hän tavallisesti aina kiiruhti auttamaan tyttöä, vaikka ei tämäkään ollut mikään nerkonen ihminen. (Maija oli nimittäin suurenpuoleinen, terve ja reipas nainen, ijältään viidennelläkolmatta.) Menipä Heikki melkein aina pyhä-iltoina hakemaan lehmiä tytön edestä, eikä se ollut mikään helppo tehtävä, sillä Ranta-ahon lehmät useinkin pakkasivat illan tullen piiloutumaan metsään. Maija puolestaan piti huolta Heikin vaatteista korjaamalla rikkinäistä ja pesemällä likaista. Ja sitäpaitsi näyttivät kumpikin käytöksellään, koettavan miellyttää toinen toistaan; Maija, kuten luonnollista naiselle, varsinkin koki keikailla, nauraa hihattaa ja tekeytyä niin miellyttäväksi kuin suinkin saattoi. Heikki tunsi nyt joutuneensa semmoiselle kohdalle, ettei hän suinkaan näinä aikoina pitänyt lempeä ihan sulana hulluutena ja että Maija sitäpaitsi oli paras kaikista muista tytöistä, seikka, joka oli melkein ihmeellistä, koska Heikki ei ennestään ollut suinkaan yhden tytön veikari. Tuntuipa hänestä siltä, että elämä olisi käynyt kovin tukalaksi ja kuivaksi, jollei olisi elähyttänyt lemmittynsä melkein alituinen näkeminen ja tieto siitä, että päivätyön päätyttyä taas pääsee luttiin puhelemaan henttunsa kanssa ja halailemaan häntä.
Muut pitivät Koturi-Heikin ja Piika-Maijan välistä suhdetta miltei turhanpäiväisenä asiana. Kyllähän heistä kokeneet myönsivät, ettei lemmen leikki ole mitään halveksittavaa, mutta kuitenkin oli heillä kaikenmoista ihmeteltävää ja sanottavaa näistä kahdesta, ja nämä tulivat puheen aineeksi sekä Ranta-aholla että muualla ympäri kyliä. — Mies kolmenkymmenen ijässä, eikä vielä ole saanut mitään kokoon, vaikka on välistä hyviä palkkoja saanut, rupee tässä nyt akkomaan. Kyllä siitä varmaankin tulee yksi nälkäjoukko maailmaan… Tuommoiset lauseet olivat hyvin tavallisia tästä asiasta paikkakunnalla. Maijasta ei ollut juuri muuta erinomaista sanottavaa kuin että hän olisi hullu, jos ottaisi tuommoisen suupaltin ja heittiön. Kaikki myönsivät, että hän oli uuttera ja uskollinen piikatyttö ja sen lisäksi säästäväinen. Mutta luonnollisesti ei hänen säästönsä suuri ollut, koska piijan palkka oli korkeintaan 30 markkaa rahaa vuodelta. Vaikka hänellä nyt oli kooksi hyvällaisia vaatteita ja kenties sata markkaa rahaa säästössä, niin kyllä Heikki tuommoisen erän pian tuhlaisi, mies, joka silloin kun vaan rahoja sattuu olemaan, elää isosti kuin kaupungin herra.
Kerran Ranta-ahon emäntä, joka oli miettiväinen ihminen, puhui asiasta
Maijalle. He olivat silloin tarhalla lehmiä lypsämässä.
— Mitä sinä oikein tuumaat, hyvä Maija, kun näytät menevän tuommoisen vekkulin ansaan? puhui emäntä vakavasti, vähän kitisevällä äänellä. Kelpaisithan sinä, hyvä lapsi, vaimoksi paremmallekin miehelle kuin tuommoiselle maailman heittiölle.
— Minä tykkään siitä niin kovasti. Kyllähän Heikki on ollut aika huijari, mutta se näyttää siitä paranevan. Reipas ja ripeä mies kun on, tottahan akkansa elättää.
— Ei lapsi-rukka. Toista saat nähdä ja kokea kuin nyt luulet, jos Heikin otat. Hän on semmoinen kouliintunut veitikka, että kyllä hän osaa pettää… eikä hänestä vakavaa miestä tule. Sehän olisi erinomainen Jumalan ihme!
Maijalla joko ei ollut mitään sanomista taikka hän ei tahtonut emäntäänsä vastustaa. Mitään ei hän puhunut, punestui vain.
Kerran taas isäntä, arvatenkin emännän kehoituksesta, rupesi puhumaan Heikille. Se tapahtui heidän kyntämässä ollessaan eräällä kesantopellolla.
— Perheelliseen elämään tarvitaan paljon, aloitti isäntä. Tarvitaan ensiksikin jonkunverran karttuneita varoja, sitten pitkittävää ahkeruutta ja sen lisäksi lujaa kärsivällisyyttä.
— Minkä johdosta nuo isännän vakavat sanat? kysyi Heikki miehekkäästi aavistaen isännän aikomusta.