Juhannusaattona tuli Heikki Tuppelaan. Istuttuaan penkille hän sanoi:
— On tainnut poikanne puhua, että minä olen ollut hänelle häjy ja pilkannut häntä?
— Kyllähän se on sitä porannut, vastasivat vanhemmat.
— Kas, en ole sitä missään pahassa tarkoituksessa tehnyt. Mutta katsokaas, mull'on niin ivallinen luonto, että kun minä näen kovin hiljaisen ja maailman menoon tottumattoman, niin minua naurattaa ja tulee halu pilkata häntä. Tekee mieleni sanomaan hänelle, että voi kun tiedät vähän kun luulet tässä maailmassa noin totisena ja vakaana toimeen tultavan ja odotat muilta ihmisiltä sääliä, jota minä en ole koskaan osakseni saanut. Toinen syö toistaan kuin nälkäiset sudet. Tarkoitukseni on ollut totuttaa poikaanne maailman pauhinaan, ivaan ja nauruun. Kyllä ne osaavat tässä synnin ryöpyssä masentaa ja kuolettaa, ken vaan ottais kaiken pahakseen, Ei, minä en ainakaan masennu iskuista, minä elän ja hurraan!
— Jaa, taitaa niin olla. Kyllähän minäkin olen samaa toki pitkällä ijälläni huomannut. Mutta olen aina koettanut karttaa "istua siellä kussa pilkkaajat istuvat", sanoi siihen vanha Kustavi.
— Sitä en minä koetakaan karttaa, virkkoi Heikki, iva ja leikillisyys virvoittaa mieltä.
— Meidän Kalle on vielä hyvin lapsisekainen, ja kyllä sydämmestäni toivoisin, ettei hän kovin synnin pauloihin kietoutuisi, maailman pahuuteen riuhtoutuisi, puhui Kallen äiti.
— Hyvä! sanoi Heikki ja lähti.
Juhannuspäivänä makasi Kalle kotinsa tupamökin kokilla (ullakolla). Hän oli laittanut sinne kukkaisia pihlajia. Hyvältä tuoksuivat nuo pihlajan kukat. Lukeminen oli hänelle taas oikein hupaista. Hän luki erästä Suutari-Matilta lainaamaansa kirjaa, jonka vilkkaat ja jännittävät kertomukset häntä kovasti miellyttivät ja veivät hänet kokonaan ajatusten maailmaan. Halulla hän luki ajatuksillaan sivun toisensa perään. Lukemasta lakattuaan hän ajatteli: jospa saisin tästälähin ainoastaan lukea, ammentaa noita suloisia tietoja laveasta maailmasta! — Niitä on monta kieltäkin; eivät kaikki ihmiset puhu samaa kieltä, jospa oppisin eis jonkunkin niistä muista kielistä. Valtakuntia ja maita on muitakin kuin tämä Suomi. Minkähänlaisia ihmisiä niissä kaikissa on. Ei suinkaan niissä muissa maissa uiteta. Ei; niin tukalaa työtä ei suinkaan tehdä missään muualla eikä ole niin pahoja ihmisiä. — Hän oli vähän lukenut ja kuullut puhua höyrittävän kouluista. Kuka hänen auttaisi kouluun, sinne missä aina saisi lukea ja kirjoittaa ja sitten tulisi puhdasvaatteinen herra ja jos vielä saisi saarnata kirkossa! — Kyllähän veli-Jussi tulisi ja täytyisikin tulla vanhentamaan isää ja äitiä. Siitäpä hänelle puhun heti kun hänet tapaan. Jospa joku rikas talon isäntä… Ei; mutta kuka sen niin suuren hyväntyön tekisi; ei ainakaan kukaan täällä kotipuolella. Kauempana, oikein kaukana ehkä olisi niin hyviä ihmisiä. Eiköhän se kruunu auttaisi kouluun ilman mitään maksua, jos minä oikein kauniisti ja hartaasti saisin asiani ajetuksi jollekin korkealle herralle. Ja silloin minä lupaisin tehdä isänmaan hyväksi mitä ikään voisin. Hän oikein hypähteli vuoteella tätä ajatellessaan ja nousi innostuneena seisoalleen.