Kauniilla ilmoilla oli miehille työ hauskaa tällä kanavalla, jos kohta jalkoja väsytteli päivittäisestä seisomisesta ja kävelemisestä, josta syystä moni istahti kanavanpartaalla oleville suihtupölkyille; istuivatpa jotkut kauankin jos tietivät etteivät päällysmiehet nähneet. Pölkkyjä uiteltiin täällä enimmäkseen sillä tavoin, että kymmenkunnan pölkkyä asetettiin joessa vierekkäin, jota pölkkyjoukkoa sanottiin laveriksi. Tätä laveria ponnisti keksillään väliin yksi, väliin kaksi miestä kummaltakin puolen. — Ruoka-aikoina oli tavallisesti kyllä vilkkautta kun miehet olivat koolla jollakin hietikko-kankaalla ja puron partailla. Kaikki kanava-uittomiehet eivät olleet samalla kentällä syömässä, mutta oli niitä yhdellä "lassilla" joku puolisatanen ja enemmänkin. Sateisella ja kylmällä ilmalla, jolloin kanavalla oli sangen ikävää, tekivät miehet metsäriskuista nuotion, jonka ympärillä lämmittelivät ja polttelivat tupakkaa. Paljon siinä puhuttiin leikkiä, jopa kaikenmoisia rivojakin, mutta väliin taas vakaviakin asioita tuumailtiin. Puhuttiin yleisestä köyhyydestä ja muutamien rikkaudesta. Muutamat toivottivat itselleen sitä rikkautta, jota oli joillakuilla maanomistajilla Ätsärin, Pihlajaveden ja Multian puolella, noilla tukkimetsien myyjillä, jotka saivat tuhansia markkoja varsin helpotellen. Silloin tavallisesti muistutti joku, että jos olisikin niin helppo rahantulo, kai silloin kans tuhlattaisiin viinaan, suunnattomaan kahvin juontiin ja muihin herkkuihin ja komeuksiin, niinkuin he tekivät, nuo tukkien myyjät. Talolliset, joiden maata oli järvien tai jokien varsilla, olivat saaneet "rantarahoja ruukilta" monia satoja markkoja. Niin, aina oli niillä tuloja, joilla oli tulonlähteitä, mutta heillä useimmilla oli ihan ihkosten ainoana tulonlähteenä uitto. Se nyt oli jotakin — sanoivat he — tuo uitto, saatiinhan nyt 2 markkaa jotkut puolikolmatta päivältä; muut ansiot olivat paljon huonompia. Imehdeltiin, miten erinomaisen rikas se patruuna siellä Pietarsaaressa oli kun hän jaksoi maksaa moiselle miesjoukolle semmoistakaan palkkaa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka tuota kanavaa muutamia vuosia sitten oli kaivettu. Siellä ne työntekijät, joissa kolmanneksi osaksi oli nais-ihmisiä, kahlasivat vyötärystään myöten kylmässä vedessä päivät pääksytysten. Ja semmoinen elämä kuin sinä kesänä oli; juotiin, huorattiin ja melskattiin. Törkeää työtä ja törkeää elämää oli se! Toisinaan puhuttiin siitä Suuresta nälkävuodesta, joka oli ollut. Voi kuinka moni — melkein järkijärestään — oli silloin syönyt rusaa ja pottua, tuskin yhdessäkään talossa eis oli selvää leipää syöty. Siksipä ne ihmiset niin sairastivat, ajettuivat ja kuolivat. Niitä, turvattomampia oli viety kirkonkylän hoitolaan, mutta siellä moni oli vasta oikein pian kuollut. Hohoi! huokailivat jotkut vanhemmat miehet, surkeaa, surkeaa se oli! Jumala siitä toiste varjelkoon! Näissä puheissa Heikki tavallisesti sanoi: noh, älkää nyt kovin surkeaksi asiaa panko. Kyllähän se oli minullekin välistä niukin naukin elämisen kanssa; mutta mitä siitä murehtii joka jo mennyt on. Ei siedä sureksia uittomiehen; hänellä on työtä muutenkin!

Eräänä päivänä oli kylmä sade; jo edellisinäkin päivinä oli satanut. Märkänä ja viluissaan käpristelivät miehet kanavan suihtupölkyillä, koettivat väliin lujasti töyttiä pölkkyjä, hyppiä ja juosta, mutta ei tahtonut ottaa lämmitäkseen. Ruoka-aikoina — niitä oli kaksi päivässä joella — tehtiin nuotio niin suuri kuin mahdollista; se vähän lämmitti, mutta ei se joelle mentyä kauan auttanut. Niistä, jotka pahimmiten vilustuivat, oli Kalle yksi. Jo aamupäivästä alkoivat hänen leukansa lotista ja hirveän ilkeä oli olla. Uitosta karkaaminenkaan ei ollut aivan tavatonta, mutta hän ajatteli, että ne muut nauraisivat, jos hän karkaisi. Vakituisesti päätti hän kestää vaikka tuntui tukalalla. Tieksusaappaansa olivat rikkinäiset, jalatkin olivat siis märät koko päivän. Kömpelösti hän liikuskeli, elämän surkeutta ajatellen. Ja mitäs tästä ollakaan, kun hän juuri koetti varoa mitä parhaimmin kulkiessaan vesiniljaisia suihtupölkkyjä, mosahtikin jokeen ja — toiset nauramaan ja ivaamaan. Onneksi sai hän pölkkyyn kiinni, ettei pudonnut kuin vyötärystään myöten. Mutta olipa siinä kyllä muun märkyyden lisäksi ja sitte vielä nauroivat — — voi turkasen tulimmainen — kun heidät yhdellä rymäyksellä sais kaikki jokeen! ajatteli hän kivutessaan ja lähti ylös-päästyään metsään ja vesi juoksi vaatteista.

— Älä ole milläsikään, se on uittomiehen koulua, huusi roikanpäällikkö
Heikki, joka myöskin oli lähellä.

Hän ei vastannut mitään; mennä reuhotti vaan. Mikä surkeus — ajatteli hän — on tämä elämä! Hän oli lukenut kirjoista, ja enimmäkseen siellä oli kerrottu hyvästä onnesta; varsinkin semmoiset, jotka olivat olleet ahkeroita ja turvanneet Jumalaan, olivat aina menestyneet; hänkin oli ollut ahkera ja turvannut Jumalaan ja kuitenkin tuommoista oli nyt jo ihan nuorella ijällä. Paljon luuli hän jo kokeneensa ja — nyt hän huomasi, että tämä maailma on kurjuuden alho! Oli hän lukenut ja oli hänelle sanottu siitäkin, että muutamia ihmisiä koetellaan ja joka kestää se voiton saa. Mutta tämähän oli jo liikaa. Hän heittäytyi polvilleen metsäpuskassa ja ääneensä vaikeroi: Suuri, — hyvä — Jumala! tätä — en minä voi kestää. Huojenna — kärsimystäni! Anna minulle vähän — siitä onnesta, jota monella muulla ihmisellä — yllin kyllin on! — Sen jälkeen tunsi hän kummallista voimattomuutta. Ja hieman rauhoituttuaan lähti hän takaisin joelle.

* * * * *

Yön aikoina ja pyhinä olivat varsinkin pari likimmäistä taloa, jotka sijaitsevat puolen tunnin matkan päässä joelta — täynnä uittomiehiä. Siellä myöskin maksettiin palkka joka lauantai-ilta. Edustupaan huudettiin miehet kukin vuorostaan. Raha kourassa sieltä miehet palasivat — toiset iloisina — toiset kiroillen, että kuinka vähiä annettiin. Pyhinä ja varsinkin pyhä-iltoina oli hauskuutta. Koeteltiin voimiaan kärryjä aksilasta päänsä yli nakkaamalla, väkikiveä nostamalla ja muulla semmoisella. Ja Heikki ei tavannut kuin kolme miestä vertaistaan voimissa. Mutta ei hän olisi uskonut, että niinkään monta olisi hänen vertaistaan. Eräällä kedolla — Lammaskedoksi sanottavalla — hypeltiin pelimannin soittaessa ja tyttöjen laulellessa. Muilla kedoilla rehoitti jo pitkä ruoho, mutta sanottu keto oli karjan vallassa eikäpä siinä olisi heinänpiikki hyppelyn takiakaan voinut nousta. Iloista, vapaata oli tanssi, muttei tavallisesti kovinkaan kaunista. Retkuteltiin, hypittiin väliin rinkitanssissa, väliin parittain valssattiin, joka viimeksi mainittu kävi tasaisemmasti; toisinaan "kiitelikiitelikiiteliä" mentiin ja vaihettiin henttua. Heikki opetti täälläkin lauluaan: "Minun kultani kaunis on", ja halulla tytöt sitä opettelivat. Hän paritanssissa tavallisesti valitsi taitavimpia tyttöjä, mutta väliin kuitenkin hyppelytti osaamattomampia ja nauroi sitten heidän kankeudelleen. Viinaa myöskin oli saatavissa; sitä oli kaupungista tuotu ja sai kun vaan lähetti pienen pojan hakemaan vissistä paikasta. Sitä ei myyty, muttei rahattakaan saatu. Moni joutui pahaan huiperiin. Iltamyöhällä pojat peräilivät, mihin luttiin tai aittaan mikin tyttö maata meni.

Muutamia päiviä ennen Juhannusta loppui uitto tälle keväälle, vesi kun oli kuivanut niin vähiin, etteivät tukit enää luistaneet. Keksinvarsia putkahteli toinen toisensa perään poikki petäjien tyvissä; se oli aika roisketta. Heikki kun löi keksinsä varren poikki sanoi:

— Se siunatuksi lopuksi! syyskesällä kun vesi kohoo teen uuden!

* * * * *

Kalle oli ollut pyhän seudut ja joitakuita öitä viikoillakin kotonaan. Hän ei ollut pyhinä Lammaskedon huveissa. Vanhemmat sanoivat, että se olisi synti ja syntinä hän itsekin sitä semmoista elämää piti. Käsitys hänellä sekä vanhemmillaan oli semmoinen, että ihmisen pitää olla totinen, ei paljon nauraa eikä liikoja puhuakaan. Sillä pyörähdellä, hypellä ja iloita poika- ja tyttöjoukossa, se olisi hirveä paha erittäinkin niin nuorelle kuin viidentoista vuotiaalle pojalle. Ei saanut vilkastua, vaan käydä nolommaksi, pysyä totisena. Nämä pyhät olivat hänelle ikävät nekin; sillä hän ei jaksanut lukea, johon hänellä muuten oli halu, nukutti, muttei tullut unta, oli vaan jotakin semmoista, oliko se hengen vai ruumiin vaivaa? niin, se tuntui kummassakin: mielessä ja ruumiissa; jotakin hiljaista syöpäläistä tuntui rinnassa ja sydänalla. Se oli kuitenkin hänen mielelleen kevennykseksi, että äiti tuli vähän terveemmäksi kun näki hänen onnellisesti — niinkuin näytti — palaavan kevätuitosta. Ja sehän myöskin virvoitti mieltä, että hän oli nyt saanut keväällä velaksiottamansa pieksusaapasaineet maksetuiksi; niiden hinta oli seitsemän markkaa. Hänellä tosin ei ollut kuin parikymmentä markkaa kotipuolelle tultuaan, mutta salmi- ja kanava uitossa sai hän kokoon viisitoista markkaa. Ainoastaan 1 markka 75 penniä oli hän saanut päivältä ja lautalla ollessaan 2 markkaa vuorokaudelta. Enempää ei hänelle lautalla annettu syystä, että päällikkö oli hänet aivan vastenmielisesti ottanut. Mutta hän kulutti ruokaan verrannollisesti vähän. Ruokaa voitiin taas hankkia joksikuksi ajaksi. Kallen ansioon lisäksi saatiin taas jonkun verran rahaa voilla. Mutta vaatteet olivat huonot kaikilla kolmella; no, kyllähän sitä kesällä aina meni, mutta oli siitä taas talvikin tuleva! Jotakin toivoa oli kumminkin syksyuitosta.