Mutta parin vuorokauden päästä tuli kaunis ilma; tuuli kääntyi myötäiseksi eikä se ollut enää mikään kova. Vielä puolikolmatta vuorokautta mennä junnailtiin ja lautta saapui Alasalmen suuhun, Ätsärin järven pohjoisimpaan perukkaan.

Täällä oli satoja miehiä odottamassa ansiotyötä. Niitä oli Alajärveltä, Soinista, Lappajärveltä, joitakuita Kortesjärveltä, muutamia Töysästä ja Kuortaneelta ja sanomattakin Lehtimäeltä, jonka kunnan itäkulmalla paikka sijaitsee. Tuommoisen miesjoukon ainoana elinehtona näytti tällä kertaa olevan uitto. Kaikki olivat tulleet varmassa työhönpääsemisen toivossa, ja kaikilla oli tarve: toisilla omaksi elatuksekseen, toisilla ei ainoastaan omaksi vaan vaimon ja lapsilauman toimeentuloksi. Elatuksen huoli oli sitäkin surettavampi koska suuri nälkävuosi ei kauempaa kuin neljä vuotta sitten oli painanut kansan mieleen leiman, jossa selvästi kuvasti: surkea on elämä ilman leipää ja tauti on nälän seuraus. Suruissaan sai moni, suuri joukko miehiä, lyödä kontin selkäänsä ja lähteä samalla hyvällä kävelemään kotiin. Uittoherra, joka tänne nyt oli saapunut, sanoi olevan miehiä täällä kuin vilkkilän kissoja ja että varmaankin viidelläkolmatta pennillä niitä nyt saisi; ei sovi niin paljon miehiä ottaa, parin viikon päästä ehkä voisitte päästä työhön. — Syvästi se koski miehiin, sillä olihan aika rahaa. Noh, eihän se nyt ollut yksin hänenkään asiansa, arvelivat miehet siinä mietiskellessään; hänkin oli vain niinkuin isäntärenki ja hänen isäntänsä oli Pietarsaaressa, se patruuna siellä. — Niin, mitäpä tuosta, jos olisi ollut peltoja kylvettävänä, sillä näyttihän kesän alku lupaavalta. Vaan niitäpä ei ollutkaan. Moni muisti kyllä yrittäneensä joskus eläessään hankkia maata, mutta se olisi ensiksikin maksanut niin paljon, ettei sitä köyhä mies saanut irti ja sitten pahaisestakin torppamökistä olisi vaadittu joukko päivätöitä tai rahaveroa vuosittain. Toiset taas kyllä tunsivat itsekin olevansa syypäät toimeentulonsa haaksirikkoon.

Uitto alkoi nyt tässä Alasalmessa ja siitä heti seuraavassa suvannossa ja toisessa salmessa, jota sanotaan Kaartiskaksi. Muutaman päivän perästä saapui toinen lautta, eikä kuinkaan monia päiviä kulunut kun jo saapui kolmas ja jonkun päivän perästä neljäs, tuulet kun nyt olivat suotuisammat kuin ensimmäisen ja suurimman lautan kulkiessa. Uitto oli täällä, varsinkin salmen suussa, oikein hauskaa työtä, siinä kun oli niin matala vesi, että ainoastaan housunkaulusta, tuskin sitäkään myöten, kastui pudotessa. Vähäläntäisiä poikiakin oli uitossa ja he juoksentelivat ja mosahtelivat tuontuostakin siellä matalalla ja nauroivat vaan putoomisilleen. Ja uittoherra myöskin nauroi ja paneskeli: "kas niin, opetelkaa vain pojat, niin sitte teistä tulee uittomiehiä!" Se teki pojille hyvää.

Tuppelan Kalle, hän oli jo entuudestaan tottunut tavallaan uittoon näissä salmissa, mutta sievä ei hän ollut täälläkään pölkyillä lipittelemään. Päällikkö usein sanoikin hänelle, että kyllä sinä olet paljon huonompi kuin nuo "menneen keväiset pojat." Hän sen huomasi itsekin ja häpesi uittotaito-kehnouttaan, mutta mitäs siihen auttoi. Häntä painoi lisäksi suru. Hän oli käynyt kotonaan, — joka oli ainoastaan muutaman virstan päässä täältä — ja ollut siellä yötä. Äitinsä, josta hän piti enemmän kuin kenestäkään maailmassa, hänen vanhanpuoleinen, hyvä äitinsä oli hänen poissa-oloajallaan käynyt entistä kivulloisemmaksi — kivulloisenpuoleinen hän oli ollut jo vuosikymmeniä. Äiti oli sanonut murheesta ja valvomisesta poikansa tähden heikontuneensa, ja hän oli kuullut äitinsä valittavan ja uikuttavan. Tämä seikka koski syvästi Kalleen. Helposti hänen silmiinsä kyyneleet heruivat, kun hän sitä vähäkin ajatteli. Nyt hän taas oli täysin vakuutettu, että kyllä pahamieli voittaa, vaikka oli silloin siellä lautalla viinan kuohauttavasta voimasta riemastunut niin, ettei luullut koskaan enää surevansa. Näinollen ei hän voinut olla vilkas ja sukkela.

* * * * *

Näistä Ala- ja Kaartiskansalmista seuraa vähäinen Ruokosen järvi, jonka halki tukit kuletetaan lautoissa, vaan sen jälkeen ei tarvitse eikä voi lauttaa koota ennenkuin Alajärvellä. Kivisalmi ja Perälampi seuraa Ruokosesta ja sitten alkaa huononpäiväinen kanava, joka monimutkaisena polveilee läpi rämeikköjen, mäntymetsäin ja kuusikkojen pohjoista ja luodetta kohti. Kanavaksi sitä sanotaan syystä, että se on kaivettu. Siinä oli ennen vaan mitätön, paikoittain umpihetteinen vesisuoni, mutta eräänä kesänä pikkuista ennen vuotta 1870 "Pietarsaaren puulaaki", kuten paikkakunnalla sanotaan, kaivatti siihen tätä täällä harjoittamaansa tukkiliikennettä varten semmoisen ojelman, että siitä voidaan tukkia uittaa; sitä ennen niitä oli täytynyt ajaa hevosilla. Mainittuihin salmiin on sama tukkiliikennetoimi rakennuttanut tukki-uittoaan varten aukaistavilla suluilla varustetut patosillat eli tammet.

* * * * *

Viikko ja muutamia päiviä siitä kuin ensimmäinen lautta oli Alasalmeen saapunut, alkoi uitto kanavalla. Uutterasti työnnettiin pölkkyjä Perälammista Maantlonsillan aukosta — patosilta, josta kulkee Lehtimäen ja Soinin välinen maantie kanavaan ja pian niitä jatkui pitkälle tuohon viittä, kuutta syltä leveään jokeen. Uusia miehiä ja pieniä poikia tuli nyt oikein kosolta — kaikki eivät nytkään heti päässeet työhön, vaan täytyi odottaa siksi kunnes tukit ehtivät venyä jonkun Ruotsin virstan matkalle joessa. Pankaa minun nimeni kirjaan, pankaa minun nimeni, ottakaa minä, ottakaa minä uittoon, pyytelivät miehet ja pikkupojat uittoherraa, joka milloin käveli milloin istui jokivarren vierteillä ja havupuiden välissä ja näytti kyllä osaavan käyttää tilaisuutta antaa niiden pyydellä, joiden pyydellä täytyy.

Täällä kanava-uitossa määrättiin uusia päälliköitä. Järjesteltiin näet neljäkymmen-miehisiä joukkoja; semmoinen joukko oli yksi "roikka" ja kullakin roikalla piti olla oma päällikkönsä.

Koturi-Heikki oli osottanut oivallista uittomieskykyään monena vuonna ja tämän vuotisessa kevät-uitossa osottamansa rohkeus ja vikkelyys, pitihän sekin jotakin auttaman. Hän pääsi roikanpäälliköksi ja kun hän siksi kerran pääsi, niin ei hänen luonnolleen ollut kyllä siinä, että hän olisi ollut toisten roikanpäällikköjen vertainen. Ei; hän tahtoi olla yli heistä. Mahtavalla äänellään hän komensi miehiä, milloin sinne milloin tuonne, ja kun ilta, työstä lähdön aika tuli, niin soinnukkaasti ja pitkään hän huusi: Ke-ollo so-o-o-i! Sitä samaa sitten matkivat toiset roikanpäälliköt jopa viimeksi pikku pojatkin, mutta hänen äänensä se kumminkin ylinnä kajahteli kesä-illan raikkaassa ilmassa pitkin kanavaa ja sen varrella olevia metsiä. Ja silloin miehet olivat valmiit keksiolalla laputtamaan ensin konttiensa luo jonkun männikön syrjään ja sitten kontit selkään saatuaan taloihin. Toiset roikanpäälliköt tahtoivat väliin suuttua häneen, kun siinä niin herroiksi rehenteli, ja koettivat pitää varansa ehtiäkseen ennen häntä huutamaan, mutta mitä siitä! Hän huusi joukkoon ja hänen äänensä sittekin voitti. Ja vaikea häneen oli sydämellisesti suuttua; hän kun aina osasi pistää niin sukkelaksi leikiksi, että toiset, vaikka vähän harmittikin, joutuivat nauramaan. Niin, hän oli iloinen, sillä olihan hänellä neljä markkaa päiväpalkkaa, hän oli saanut uuden verkatakin, kotipaikkakunnan tytöt pitivät hänestä paljon kun hän nyt oli rikkaannäköinen ja päälliseksi pulska poika. Ja itse mielestäänkin oli hänellä kyllä rahaa ja kunniaakin; tyytyväinen oli nyt Heikki, hän, jonka kasvoissa tavallisesti loisti hilpeys silloinkin kun ei ollut penniäkään taskussa.