Kiukuissaan meni hän raappanaan puukolla puodinseinää.
— Kun kirottu s——na olisi nyt tuossa, löisin niin että sielu tantereella hyppelis! Luuleekohan, sen keitettävä, olevansa minua parempi sillä että on tukkimetsillä saanut rahoja — ilman eestä. Ansaitkoon ensin tukinhakkuussa kirves kädessä ja uitossa keksikourassa rahaa, eli eis leipänsäkin, tulkoon sitten isottelemaan rahoillaan! Hänen äänensä sortui lopulta.
Ja siihen hänen täytyi taltua; toverinsa tulivat toinen toisensa perään ja pyytelivät häntä ettei olisi millänsäkään sekä huomauttivat, että hänessä itsessäänkin oli ollut paljo syytä. He eivät olleet juoneet itseään niin juovuksiin kuin Heikki oli ollut; mutta nyt oli hänkin jo ison joukon selvempi.
He lähtivät kävelemään metsätietä järven rantaan päin. Heikki ei ollut mihin aikaan tuntenut mieltään niin raskaaksi kuin nyt. Voi! Hänen elämässään olisi ollut jotakin parantamista. Viisaammin hänen olisi pitänyt elää, sen hän omassatunnossaan tiesi. Tulisikohan hän onnellisemmaksi jos hän nyt lakkaisi juomasta ja alkaisi järjellisesti elämään? Kenties… Mutta kuinka sitä rupeaisi siivosti elämään tässä pauhussa ja ryöpyssä…! Ja kyllä se tyttö oli ollut hänestä miellyttävä. Sen hän oikein sydämmessään tunsi. Se miltei pehmittänyt mieltä. Mutta eipä sillä tainnut olla minuun paljoakaan mieltymystä koska niin hevillä minut hylkäsi. Vai onko rikkaudella niin hirveän suuri voima tässä maailmassa, että se sammuttaa lemmen kuin vesi tulen! No, olkoon kans, hitto huolikoon! En sinä ilmoisna ikänä toivokaan pysyväistä lempeä. Kaikki on hulluutta! sulaa hulluutta! Silloin likastelen kun saama sattuu ja silloin juon kun rahaa on. Nuo ajatukset olivat niin voimakkaat että hän miltei kuuluvasti ne sipisi.
Rantaan kun saapuivat siellä lautanvartijoista toiset makasivat ja toiset istuivat.
— Kuinkas häämatka onnesti? kysyi joku heistä.
— Menihän se päivä siellä kuin "mustalaisen Sunissa", muttei koko reissu tuottanut muuta kun paljasta harmia. Matti on taskussani, saakeli vieköön! vastasi Heikki osottaen vähän masentumusta ja haukotteli.
Niin, niin, kyllähän sen hääreissun aina tietää — — — paneskelivat lautanvartijat sekä kertoivat sitten kuinka tuuli oli tahtonut väkisen repiä lautan irti ja hajalle, jonka tähden heillä oli ollut paljon työtä sitä pidellessä.
Tuuli oli vielä melkein yhtä kova. Vasta illalla päivän laskettua vähin tyyntyi ja lautta saattoi kulkea kello seitsemään asti aamulla. Sinä iltana ja yönä ei Heikki laulanut niinkuin hän ennen oli tehnyt, harvapuheisempi oli hän myöskin. Niin, seitsemän aikana aamulla se pohjatuuli taas tenäsi kulun ja pariin vuorokauteen ei lautta voinut siirtyä kuin vähän matkaa toisena yönä. Miehet saivat oikein kylläkseen makailla.
He pitivät väliin suurta nuotiota rannassa ja osa miehistä kävi vuoronsa talossa, keitättivät siellä kahvia, ja viinaa hankittiin myöskin eräästä töllistä, jossa muuan itsellisnainen piti viinan-salakauppaa. Häntä kiittelivät miehet edessä ja takana; hän kun piti huolen heidän virvoituksestaan tänä odotusaikana. Palkka tältä ajalta tiettiin tulevan, sillä — sanoivat miehet — nythän tekee semmoinen Ukko kiusaa, jolle meidän päällikkö ei kiukuissaankaan mitään voi. Tuo tieto palkansaannista ja kahvin ja viinan viehättävä löyhkä ja maku teki olon hauskaksi. Heikkikin oli saanut entisen hilpeytensä takaisin, ja vaikkei hänellä itsellään näinä päivinä rahaa ollut, niin auttoivathan muut, joilla oli, ja tiesihän hän saavansa rahaa kun uittoherra tulee.