Lähes pari vuotta kului ennenkuin siitä Heikin ja Maijan yhteenmenosta tuli oikein täysi tosi papillisen vihkimisen kautta. Näyttipä siltä, että he tänä aikana olivatkin suloisimman yhteiselämänsä viettäneet, ja Maijalla oli vihkimisen lähestyessä yhdeksän kuukauden vanha poika. Maija ja hänen omaisensa olivat monasti ja hartaasti pyytäneet Heikkiä vihille käymään, vaan ei siitä tahtonut mitään tulla, ja pappi oli haastattanut hänet eteensä tekemään selvää tuosta kummallisesta viivytyksestään. Heikki oli väittänyt papille vasten silmiä ettei hän käsitä mitä se siitä vihkimisestä paranisi! Täältä tultuaan Heikki oli osottanut suorastaan juroutta naiselle, jota hän vielä muutamia kuukausia ennen oli kaikesta mielestään rakastanut. Mutta Maija itki ja pyysi: Heikki kulta! Myönny nyt laittamaan tämä asiamme paremmalle kannalle, ettemme enää eläisi kuin pakanat ja elukat.
Vihdoin hän myöntyi.
Hän oli juuri päässyt kevätuitosta; juhannus oli tulossa. Hänellä oli rahoja koossa kahden sadan markan vaiheille, hän kun, merkillistä kyllä, oli näinä parina vuonna ollut melkein juomatonna.
Hänellä oli rahoja ja hän päätti pitää hyvälläiset häät. Koko naimisjuttu oli häntä viime aikoina huolestuttanut — ja pitihän sitä vielä kerran oikein iloita, päätteli hän.
Hän tuotti kaupungista 50 kannua viinaa häitä varten. Tarkoitukseen tilasi hän Ranta-ahon suuren tuvan ja pari kamaria. Viikon päivät edeltäkäsin oli laajalti paikkakunnalla vilkkaana puheenaineena: silloin on Ranta-aholla Koturi-Heikin ja Piika-Maijan häät; silloin juodaan, hypellään ja kenties tapellaankin.
Häät eli vihkiäiset alkoivat maanantaiaamuna. Vihillä he kävivät pappilassa. Ruuat olivat laitetut yhtä komeasti kuin tilallisten ja rikasten häissä paikkakunnalla oli tapana. Sitä kummasteltiin, että Koturi-Heikki "meni noin mahtavasti". Kutsutuita vieraita oli lukuisasti, kutsumattomia tulla lappoi läheltä ja kauempaa. Sulhaselle ja morsiamelle annettiin nyt, katsomatta persooniin, se kunnia mikä heille oli tuleva. Väli tällä, kun kerran oli nautittavaa sekä ruokaa että juomaa. Heikki oli sulhaseksi kyllä uljas ja reipasliikkeinen mies. Ja kelpasipa Maljakin morsiameksi, vaikkei enää ollutkaan ihan impi. "Hopeissa" hän oli. Poskilla oli jonkunverran punaa tässä tilaisuudessa, vaikka se muuten oli jo vähiin kadonnut — surusta, niin arveltiin. Rahalla hypeltiin kovasti, kuten seudulla sanotaan. Jo samana päivänä iltapuolella oli koko yli sadan nouseva hääväki, jotakuta poikkeusta lukuunottamatta, semmoisessa hurmauksessa, että kiehuivat, survoivat, pukkivat ja pauhasivat kuin ampijaisparvi. Puolikolmatta päivää häät kestivät, sulhanen oli koko ajan "aika tenässä", mutta pysyi kuitenkin hyvin jatkeillaan, sillä tuskin koskaan viina häntä sai veteläksi. Moni joutui makuulle eikä tiennyt tästä maailmasta. Erästä miestä lyötiin puukolla pahallaisesti käsivarteen, muuta julmempaa tappelua ei tapahtunut, vaikka kyllä pienempiä kahakoita kymmenittäin.
Heikiltä kului lähes puolitoista sataa markkaa näihin häihinsä.
Vihkiäisten jälkeen alkoi tämän nyt lailliskirkollisesti yhdistetyn parikunnan väli, vastoin toivomuksia, kylmenemistään kylmetä. Se kävi peräti huonoksi sitten seuraavana talvena, kun Heikki yhäti kiusasi vaimoltaan tämän pitkällisillä ponnistuksilla kokoamaa rahaerää, heittäytyi laiskanpuoleiseksi, joi ja hurvitteli. Tätä menettelyään puolustihe hän sillä tosin omituisella mutta, kenties huomiota ansaitsevalla väitteellä, että tottahan hänelläkin, yhtä hyvin kuin monilla muilla ihmisillä, oli oikeus joskus helpostikin elää.
Sitten vuosien vieriessä, kun lapsia tuli useampia, kävi Malja oikeaksi kurjuuden kuvaksi. Vaatteet sekä hänellä itsellään että lapsilla olivat huonot ja likaiset. Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut pienintäkään halua puhtauteen, vaikka hän tyttönä ollessaan oli ollut tavallisen siisti ihminen. Kärsimättömyys ja elämän synkeys kuvasti hänen silmistään, joista onnen oli tyytyväisyys ja hilpeys loistanut. Palveluksessa ei hän lasten tähden enää voinut vasituisesti olla, auttoi kuitenkin talonväkeä töissä ja askareissa, minkä milloinkin kerkisi. Mutta tuskin oman ruokansa hän tällä tavoin voi ansaita. Kun hän kurjuuttaan valitti, niin emäntä tuikeasti muistutti: "Enkös minä sitä silloin sanonut. Mikset kuullut vanhempaa ihmistä."
Heikki kyllä kulki uitoissa niinkuin ennenkin sekä muissa töissä, sittenkuin hän oli katkaissut sen laiskansuonen, joka häntä ensimäisenä talvena vihkimisen jälkeen vaivasi. Mutta vaikka hän näin ansioissa kulki, ei paljon karttunut, sillä yhtä suuria palkkoja kuin ennen hän ei enää saavuttanut ja sitäpaitsi hän oli vieläkin tuhlaavainen, jos milloin vaan paikalle sattui.