Nälkä ja kurjuus oli tämän vaimon ja näiden lasten osana.

Heikin tultua ansioilta vaimo lointeli, ettei hän taaskaan tuonut mitään. Mies riiteli vastaan, että hänenkö tässä nyt pitäisi yksin kaikki elättää. Usein aamulla alkoi jo sängyssä riita tuon onnenhaaksirikon johdosta. Mies syytti vaimoa, että sinun tähtesi tämä köyhyys; vaimo taas väitti: sinä siihen syy olet. Lopulta, kun asia kaikinpuolin mietittiin, tulivat rikkaat ja valtiaat, niin — koko maailma ja Jumala, taikka oikeammin käsittämätön sallimus, syyllisiksi. Heikki ei tosin vaikeroinut, puhui vaan miehen kuivalla äänellä ja entinen luonteen hilpeys näytti hänestä ainakin vaimon luona ollessa vähän kadonneen. Isä ei juuri osottanut lempeyttä lapsillekaan, vaan äiti kyllä väliin. Alakuloisesti katselivat likaiset laihat lapset nureksivia vanhempiaan.

IV.

Kahdeksan vuotta on kulunut siitä, kun Tuppelan Kalle niin kovin innostui lukeissaan erästä kirjaa pihlajan kukkain tuoksussa kotinsa tupamökin ullakolla. Hän on tänä aikana tullut kyllin ja moninkerroin tietämään, että toivomuksensa kouluun pääsemisestä oli kaunis unelma, joka ei koskaan ollut toteutuva, vaikka veljensä Jussi kyllä oli luvannut tulla siinä tapauksessa, että Kalle kouluun pääsisi, vanhentamaan isää ja äitiä. Ensimmältä oli hän jonkun kerran puhunut asiasta papille — sillä muita korkeita herroja ei lähi-seutuvilla ollut — ja saanut häneltä vastaukseksi, että kyllä se olisi kovin vaikeaa köyhälle pojalle päästä kouluun. Ei, se ei käynyt ollenkaan laatuun, jollei joku mahdottoman rikas rupeaisi auttamaan; kruunu ei kustanna ketään kouluun. Ja kukapa — tokko itse kruunukaan — tietäisi mennä auttamaan nuorukaista opintiellä. Oli varsin monta heittiötä tullut juuri koulunkäyneistä, lukeneista miehistä. Siellä kouluissa olivat kiusaukset vasta suuret. Synnit semmoiset kuin juoppous, huoruus ja korttipeli tahtoivat väkisinkin viedä koulunuorisoa kaupungissa turmeluksen tielle ja "niin monta — oli pappi kättänsä heilauttaen sanonut — todella vienyt syvimpään turmelukseen!" Ei, parasta oli "pysyä Jumalan määräämässä asemassa, rukoilla kärsivällisyyttä ja masentaa mielensä kuohuja". Oli hän sanonut olevan kuitenkin mahdollista päästä — Kalle ei oikoin muistanut sanoiko hän kruunun vai joidenkin muiden kustannuksella — kouluun, mutta sen koulun käytyä pitää lähteä pakanainmaalle, pimeydessä vaeltavan kansan keskelle saarnaamaan ja sinnemenijän täytyi "olla erinomaiselta Kristuksen hengeltä elähytetyn."

Ne "kovat kiusaukset", joita pappi oli sanonut koulunuorisolla kaupungeissa olevan, eivät häntä olisi peloittaneet. Jos niin olisikin ollut laita, että semmoisia kiusauksia olisi, niin tottahan hän niitä voisi vastustaa. Olihan hän jo uitoissa nähnyt paljon pahuutta. Ja hänenkö sitte pitäisi jäädä pois koulusta ja opetusta vaille sen tähden, että monesta koulunkäyneestä oli tullut heittiö?! Hänestä, sen hän uskoi, ei ainakaan heittiö tulisi.

Kun hän oli tullut vakuutetuksi, ettei ainakaan sen miehen kautta tullut kouluun pääsemään, aikoi hän monasti kirjoittaa jollekin muulle korkealle herralle. Mutta kenelle ja miten sitä pitäisi kirjoittaa, että se huomioon otettaisiin, siitä ei hän päässyt selville. Hän oli aikonut kirjoittaa nimismiehelle, kruununvoudille taikka tuomarille. Ei, mutta nehän vasta olivat niin viluisia herroja, oli hän kuullut ja osaksi itsekin nähnyt, etteivät ne ainakaan ottaisi hänen pyyntöään kuulevaan korvaansa. Niin, vihdoin hän oli jättänyt koko toivon, koettanut masentaa mielensä kuohuja, ajatella ainoastaan jokapäiväistä työtänsä ja Jumalaa, käsittämättömänä mutta kaikkitietävänä ja jokapaikassa läsnä-olevaisena.

Mutta tyydytystä ei hän saanut. Hän oli hankkinut lainaamalla ja osaksi ostamalla joukon "maallisia kirjoja"; niitä oli muutamia lahjoitettukin hänelle. Näitä kirjoja hän luki milloin vaan vähänkin riitti aikaa ja mielensä ikävöi jotakin; se ikävöi tunkeumaan yhä kauemmaksi eli syvemmälle niihin tietoihin, joista hän lukemalla oli saanut vihiä ja hän myöskin alituiseen halusi sitä kultaista aikaa, että hän tulisi vapautetuksi kovasta, vaivaloisesta ruumiillisesta työstä, varsinkin tuosta ilkeästä uitosta. Tuo alituinen miettiminen, nuo kummalliset halut ja toivot tekivät hänet niin omituiseksi, että hän oli kuin mikä vieras ja muukalainen kotiseutulaistensa keskellä jopa omien sukulaistensa ja vanhempainsa luona. Ja semmoiseksi hän tunsi itsekin itsensä. Pahaa se teki hänelle kun hänen muutoin hyvä, vanha äitinsä koetti Jumalan sanan kautta näyttää hänelle, että kaikki maallinen viisaus on hulluus ja että Jumala valitsee omikseen ainoastaan tyhmät ja yksinkertaiset. Mikä ristiriitaisuuden maailma! ajatteli hän silloin.

Niin, tuommoisessa henkisessä taistelussa olivat nuo kahdeksan vuotta kuluneet ja suuri oli ollut taistelu ruumiillisen elämän ylläpidoksi. Uitossa, samalla tapaa kuin sinä ensimmäisenä vuotena, oli hän ollut joka vuosi. Hänen uittamistaitonsa oli kyllä hieman parannut, mutta ei hän milloinkaan pystynyt sillä työalalla parsimaan Koturi-Heikin jälkiä. Senpä vuoksi hän saikin aina tyytyä "huonon miehen palkkaan", vaikka hän kyllä sai kärsiä vilua ja märkyyttä yhtä hyvin kuin muutkin uittomiehet jopa pelkoa hengenvaarasta enemmänkin. Raamatusta, jota hän muiden kirjain ohella varsinkin lapsuudessaan oli uutterasti lukenut, oli hän saanut sekä kauniita että kauheita mielikuvitelmia. Kauheat kuvitelmat astuivat pelottavissa kohtauksissa mieltä masentavina silmäin eteen. Ja niitä oli hän nähnyt monen ihmisen ja vanhempainsa vavistuksella pelkäävän. Hän olisi varsin mielellään jättänyt tuon uiton. Hän tunsi, että hänen terveytensä rupesi käymään heikoksi. Kummallista ruumiinvaivaa oli hänellä; itse hän arveli sen tulleen kylmistä vesistä, mutta moni vanha muija väitti sen olevan Jumalan rakkaan käden, joka sillä tavoin veti häntä puoleensa. Hän oli koettanut saada mökille maata niin paljon, että siitä työtätekemällä olisi elatus saatu, mutta turhaan. Ei toteutunut tämäkään hänen toivonsa, joka hänellä oli ollut, nimittäin, että jollei hän kouluun pääse, niin olisi jonkullainen maatila eis joksikin tyydytykseksi. Saisi sitä asua ja lukea joutoaikoina — oli hän ajatellut. Jonkun liuskan kivistä ahoa oli hän talosta saanut entisen lisäksi, mutta kyllä siitä kans "taksvärkkiä" tahdottiin entisen lisäksi yhtä tuntuvasti. Ja enempää maata ei talon isäntä ollut sanonut voivansa antaa.

Kahdeksan-vuotinen ajanjakso ei ollut tuottanut sanottavaa edistystä Tuppelan mökille eikä Kallelle. Oli hän kumminkin tullut "huomaamaan maailman olosuhteista sekä kokemuksesta että lukemisesta koko joukon," tapasi hän itse sanoa. Ja nyt, — toukokuun lopulla — oli hän entisen toverinsa, Koturi-Heikin kanssa tullut uittoon Lappajärvelle. Pitkältä oli tuntunut matka, ja kylläpä se olikin oikein monta peninkulmaa, mutaista, vahvahietaista ja — pitkäveteinen kevät kun oli — paikottain vielä lumihyhmäistä maantietä läpi ikävien sydänmaiden, mutta varma toivo lautalle pääsemisestä oli keventänyt heidän jalkojaan. Ja heidän toivonsa toteutuikin.

Niin, he olivat nyt Lappajärven rannalla, järven, joka ei ole hoikka, mateentapainen suikulainen niinkuin Ätsäri, vaan leveä, lyhytläntä leipukka kuin lahna. Oikeinpa se näyttikin kokojoukon mahtavammalta Ätsäriä, tuo järvi, jossa nyt jää-joukkiot ja -säpäleet uiskentelivat länsituulen edessä. Ei sen laajuutta nämä ylimaan miehet oikein käsittäneet eivätkä tarkalleen eroittaneet Kärnan saarta, taloineen, seisoessaan Alajärvestä tulevan joen suussa Lappajärven eteläisimmässä perukassa.