— Plaataankos siälä teirän puoles ajaa savia kytöpelloolle? kysyi kauhavalainen.
— Eikä juuri paljo. Ei siellä taho olla savea. Eikä kytölöitäkään kovin paljo viljellä, vastasi Kalle.
— Myä hukutaan! huusi eräs lappajärveläinen hätäisesti.
Miehet säpsähtivät järkijärestään ja huomasivat, että tuuli, joka yhä yltyen puhalsi lännestä, sysäsi suurta jääröykkiötä lautan syrjää vastaan jonkun matkan päässä ponttoosta.
Kaksi uittoherraa seisoi lähimmällä kohdalla rannassa. Toinen heistä huusi:
— H——tin syötävät! Katsokaa lautan perään. Näettehän, se hajoo, poomi on katkennut, jäät pakkaa päälle. Kirottu länsi rupesi nyt noin riehuamaan!
— So, so so, huomautti toinen, ei tässä auta kiukku Jumalan voimia vastaan. Jospa vaan miehet pelastuisivat.
— Ja hevonen kans! Se maksaa ruukille enemmän kuin joku mies, ärjäsi toinen päällikkö; miehiä päiväpalkalla saa, mutta hevosen hinta satoja on!
— Maltu! Hevonen myöskin… mutta ainakin miehet pelastukoot.
Ei kulunut pitkältä aikaa kun jo lautta oli kaikki hajalla jäiden seassa. Miehet ponttoolla hätäilivät, joku yritti menemään pölkyille, mutta täytyi heti jälleen turvautua ponttoosen, sillä pölkyt kumpusivat, nousivat toinen toisensa päälle kasoihin jäiden edessä. Ponttootakin kallisteli sinne tänne kovat hyrskyt ja jäät, myrskyävän tuulen käsissä. Vähitellen se läheni rantaa, josta herrat itse, kun muita ei ollut saatavissa, koettivat soutaa veneellä apuun. Rannan ja ponttoon väli oli nimittäin jäistä vapaa. Töintuskin ehtivät kaikki miehet pelastua, märkinä, viluissaan, kun jääröykkiö syrjästä tulevaa jääkasaa vastaan kaasi ponttoon aivan syrjälleen. Hevonen, joka koko ajan oli hirnunut ja vauhkaillut ponttoolla, hyppäsi jäiden sekaan. Ison aikaa se siellä molikehti ja hirnui, ennenkuin miehet, Heikki ja kolme kauhavalaista, ehtivät veneellä hyrskyävissä aalloissa jäiden reunaan ja yhden pidellessä venettä, nostivat hevosta niin paljon että se pääsi vapaalle vedelle. Se lähti uimaan ja pian seisoi se rannalla, hirnui ja pöristeli.