Se kiukkuinen uittoherra oli sangen tuskainen nyt huolimatta siitä, että sekä hevonen että miehet pelastuivat. Hän kirosi moneen kertaan tuulen, joka tuommoisen häviön oli lautalle tehnyt. Mutta mikäs siinä auttoi, niin se oli käynyt, eikä voinut ajatellakaan lautan kokoamista ennenkuin tuuli asettuisi.
Eikäpä se tuuli heti asettunutkaan. Puolitoista vuorokautta saivat miehet odotella läheisessä talossa. He eivät siitä suurta välittäneet; päättelivät vaan: kyllähän ruukilla rahaa on.
Lähes kaksi vuorokautta kului lautan kokoamisessa. Pölkyt olivat tuulen ja jäiden edessä pakkautuneet suuriin röykkiöihin lähellä rantaa; alimmaiset olivat pohjassa ja ne olivat käyneet niin raskaiksi, että vapaiksi päästyään, eivät tahtoneet veden pinnalla pysyä. Paljon uusia poominvitsaksia tarvittiin ja ponttookin oli reuhtoontunut melkein hajalle. Siinäkös miehet toisenkin kerran housunsa kastelivat, oikoessaan ja asetellessaan noita niljaisia pölkkyjä uudelleen lautaksi. Heikki otti päälleen, niinkuin itse sanoi, entisen uittomiehen vikkelyytensä. Hän tahtoi näyttää kauhavalaisille ja lappajärveläisille miehuuttaan tässä työssä. Kyllä hän olisi nytkin ollut paras, jollei erästä Kauhavan poikaa olisi ollut, "se, sanoi Heikki, on koko peijakas pölkyllä pysymään". Kalle melkein alituisesti rämpi rannassa, vyötärystään myöten vedessä seisten, töytti ja repi pölkkyjä vapaalle uimaselle.
Eräänä aamuna lähti lautta taas junnailemaan. Jäät olivat jo jokseenkin kaikki hävinneet, ainoastaan rannoissa oli vähän jääpalasia. Kauniilla ilmalla, jokseenkin tyynellä mennä heijailtiin, iloisissa pakinoissa, järven pinnalla; kauniisti, hopeilevasti heijasti auringonsäteet vedessä, joka näytti lavealta kuin meri ainakin, uutterasti teuhasivat ihmiset maatöissään, sonnanajossa, kynnöllä ja kuokolla järven rannoilla. Tätä näin hauskaa kulkua kesti runsaasti puolitoista vuorokautta.
Mutta silloin alkoi läntisellä taivaanranteella sientyä vihantaan pilveen. Se synkkenemistään synkkeni, jymisi, salamoi ja yhä kohosi pilvi. Järven pinta näytti varsin synkältä. Tuulemaan rupesi, se yltymistään yltyi. Miehet eivät puhuneet juuri mitään, alakuloisesti vaan katselivat toisiaan silmiin; kuiskasivathan väliin: saa nähdä kuinka kova ilma siitä tulee; ei se mitään olisi jos oltaisiin maalla jokiuitossa. Yhä kovemmaksi kävivät ukkosen jyräykset ja yhä tiheämpään välähteli salama; ryöpyten aaltoili järvi tuulen edessä. Ankkuri oli laskettu aivan ponttoon viereen, mutta ei se pohjassa kiinni pysynyt. Miehet huomasivat lautan pakenevan tuulen mukana yhä lähemmäksi itäistä rantaa. Ja vettä alkoi tulla, "satoi niinkuin taivaasta mahtui." Pian olivat miehet läpimärkinä. Rämähdellen, ikäänkuin kalliota särkien, raikui ukkosen jyrinä nyt niin kammottavalta näyttävällä Lappajärvellä. Miehille, jok'ainoalle, tuli kova vilu. Leuvat lotisivat ja koko ruumis tärisi, jota ilkeää vavistusta lisäsi pelko vilun yhteydessä.
Puolentunnin vaiheille oli "Jumalan ilma" raivonnut. Pilvi syrjistyi itäiselle taivaalle. Synkkä se oli auringon siihen paistaessa, vielä se jymisi ja pauhasi. Mutta pian oli luonto taas kaunis ja tyyni.
Ankkuri soudettiin; miehet, kymmenen luvultaan, ja hevonen, heidän uskollinen työtoverinsa, alkoivat vääntää kelaa, ja lautta meneskeli entiseen tapaansa.
— Maata pitää tästä ruveta muokkaamaan jokaisen; repimään leivän suosta. Tottahan jonkun palasen rahkasuota haltuunsa saa. Törkeää on tämä uittotyö ja etelä-pohjanmaalaisen luonnolle sopimatonta, päättelivät kauhavalaiset.
— Saman sanomme me vaikka hiukan hiljempaa, säestivät lappajärveläiset siihen.
— Uiton minäkin hyljään ja lähden kiertelemään ympäri Suomen maata, sanoi Heikki rehevästi, — kauas ei tuota sentään tarvinne mennäkään koskapa kuulutaan ruvettavan tekemään rautatietä Tampereelta Ätsärin kautta Waasaan. Mutta hyvästi olkoon sanottu kotiseudulle ainaiseksi! Entäs sinä vanha toverini, Tuppelan Kalle, mitä tuumaat tnlevaisuudestas?