Kyläläisiä, tyttöjä ja poikia sekä joku keski-ikäinen mies tuli tupaan.
Suutari-Matti puhui: Niin, minä olen kuullut erään tohtorin, hyväksi tunnetun lääkärin, selittävän tuohon tapaan, että kun ihminen pettyy hartaimmissa toiveissaan, ja raskaasti mietiskelee, niin se on vaarallista terveydelle, ja jos siihen vielä lisäksi on huonot olo-suhteet ruumiille: kovin kova työ, kylmyys tai muu semmoinen, niin sitte se vasta on oikein vaarallista. Tämän lääkärin puheen mukaan ja niinkuin olen myöskin jostakin lääkärinkirjasta lukenut on Kalle ihan luonnollisesti tullut kipeäksi. Hänellä oli ennen hartaat toiveet kouluun pääsemisestä, mutta ne ovat pettyneet, samoin on pettynyt hänen toiveensa mökin maan lisäämisestä. Ja sen lisäksi on hän ollut uitossa, kylmissä vesissä, päivät pääksytysten monina vuosina.
— Saattaa niin olla, sanoi ukko, mutta "käsittämättömät ovat Hänen tiensä."
— Katsotaan vaan nyt asiaa luonnolliselta kannalta, jatkoi Suutari-Matti, — on hyvin käsitettävää, että Kalle on sairastunut sanomistani syistä.
— Synti sen kaiken on matkaansaattanut meille ihmispoloisille, huokaili eukko. Ehkä Jumala Kallea rankaisee syystä, että hän on kovin paljon hapuillut maallista viisautta?
— Oi teitä! Älkää häntä rasittako kuormansa lisäksi. Vanhemman puhe on sattuvaa! sanoi Suutari-Matti kiivaanlaisesti.
— Isä! vaikeroi Kalle raskaasti, te sanoitte runsaasti — kymmenen — vuotta sitten, että että kovaa on — maailma — kestää, mutta kestää — kumminkin piittä. Minä en — kestä, — minä vaivun — tähän — surkeuteen!
— Kyllähän siinä kestämistä on kun se tuolla lailla käymään rupeaa, sanoi isä surkuttelevasti. Koeta sentään luottaa Jumalaan ja tyytyä kohtaloosi!
— En löy-dä tyydy-tystä, en voi luottaa! — Voi — tätä sielun ja ruumiin tuskaa! — Hyvät vanhempani! Tässä — makaan minä — nuori mies — kenties — parantumattomana! Voisinko pienintäkään — lohduttaa itseäni — sillä — että — olen — tehnyt sen vähäisen — mitä olen voinut? Jospa kaikki — jospa rik-kaat ja voimal-liset teki-sivät yh-teiseksi hy-väksemme mitä — he voisivat.
— Niin, jospa he köyhäin kohtaloa vähänkin lieventää koettaisivat! huokasi siihen isä.