Vanha Kustavi lähti taloon, Kumpulaan, hevosta ja miestä pyytämään, sillä itse hän vanhuuttaan ei uskaltanut semmoiselle matkalle hevosellakaan lähteä, tie kun tiettiin olevaa kovin huonoa varsinkin kaukana sydänmailla. Kauan hän sai pyydellä ennenkuin hevosta luvattiin. Sanottiin olevan nyt niin kiire sonnanajo, ettei mitenkään joutaisi. Annettiinhan kumminkin hevonen ja renki pantiin sillä sairasta hakemaan. Seitsemän markkaa sanottiin sen maksavan, mutta Kalle, jos paranee, saisi sen työllään maksaa. Niin, mitäs ukon auttoi, asia oli tuiki tärkeä. — Aamupuoli oli.
Seuraavana yönä eivät vanhukset saaneet unta. Eukko valitti, ukko raskaasti huokaili. Hän ennen ei ollut kuin jonakuna yönä valvonut poikansa tähden. Pikkusen ukko oli mennyt uneen ja nähnyt ilkeitä unia pojasta; se oli paitasillaan tullut kotiin ja voivotellut. Eukko ei ollut senkään vertaa nukahtanut, rauhattomissa ajatuksissa vaan peppuroinut.
Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi käydä laskuteilleen nähtiin hevonen tulevan pellonveräjästä. Siinä oli Kalle, hengissä mutta heikkona. Jaksoi hän vaivalla kävellä reestä tupaan. Hän laskihe maata ovensuusänkyyn.
— Tämmöinen — on nuo-ruuteni, joka aika — ihanin — pitäisi olla ihmisen ijässä! saneli hän raskaalla äänellä hengästyksissään. Otta-kaa, Isä, tuo — kukkaro, siinä — on kymmenen markkaa!
Ukko otti kukkaron.
— Hyvä poikani! Mitenkä tulit noin kipeäksi. Oletkohan säikähtänyt siellä uitossa. Taitaa olla kohtaukset? puhui itkien äiti.
— El — se ei ole — päivän — ei yhden kevään — se — on — vuosi — kymmenen vaikutuksesta —, tuo tauti. Se on — sekä sielun — että ruumiin — tauti!
— Ruumiillista tautia kuka voisi välttää, kun se kerran ylhäältä on päälle pantu? Mutta, hyvä poikani, ei sinun tarvitse sielun taudissa olla. Usko ja sinä olet onnellinen!
— Onnel-linen — kuinka olisin! Onni on kau-kana mi-nusta!
— Jota Herra rankaisee sitä hän rakastaa, sanoi isä-ukko hartaalla totisuudella.