Toisinaan hän sattui tulemaan kouluun juuri kun opettaja harjoitti oppilaitaan johonkin maalliseen lauluun. Silloin hän muistutti että virret oli tärkeämpiä opettaa. "Maalliset laulut ovat sekä sisällöltään että säveleltään kevytmielisiä. Enkä minä myökään sallisi hengellisiä lauluja laulettavaksi kevytmielisellä, maallisen laulun rallattavalla nuotilla."
Tästä ja muista tämänkaltaisista asioista johtui sitten pitemmät puheet opettajan kamarissa.
"Minun mielestäni", vastusteli opettaja Kosola jotenkin ujosti ja arasti, "tuommoiset isänmaalliset ja kansanlaulut ovat hyvinkin virvoittavia ja ylentäviä ihmisen mielelle."
"Niin se on kyllä totta toiselta puolen. En tahdo halventaa oikeita isänmaallisia lauluja. Ne ovat kyllä ylevät paikallaan, mutta hengellisten laulujen — tarkoitan etupäässä virsikirjan virsiä — näiden rinnalla ne ovat vähästä arvosta. Sillä ei isänmaa ole koskaan muuta kuin ajallinen koti eli niinsanoakseni väliaikainen kotimaa. Kristityt ollessaan tässä isänmaassa, tässä murheen laaksossa, ovat aina mielellä, joka ilmenee noissa apostolin sanoissa: 'Meidän menomme on taivahissa.' — Ja ottamatta lukuun tosi-isänmaallisia lauluja, on suurin osa noista maallisista lauluista, joiden sanat ja sävelet ovat painetut, sangen huikentelevaa laatua, viehättäviä kevytmieliseen taipuvalle ihmisluonteelle, ja jos ne ovat syvempimielisiä ja surumielisiä, niin ne kyllä vaikuttavat ihmiseen viittaamatta häntä kuitenkaan oikeaan johdatukseen Kristukseen, tälle elävälle vesilähteelle."
Opettaja-nuorukainen kävi melkein sanattomaksi. Kyllä hänen mielessään hetken aikaa kuohui ja kiehui kapinallisesti noita mielipiteitä vastaan, niin itse henkilöä jopa koko pappikuntaa vastaan, mutta ei tahtonut olla rohkeutta sanoa mitään. Ja sitten tuli välinpitämättömäksi ihan niin kuin seminaarissa ollessaan. Siellä oli myös usein kuullut "kovaa hopeaa luettavan." Kaikki ne taipumukset ihmisellisiin intohimoihin, joita tunsi, oli seminaarin seinäin sisällä painettu ahtaisiin pihtiin, mutta sitä voimakkaimpina ne ulkona riehuivat. Olipa yhteisin voimin vähän niin kuin tehty vastatoimia. Ja sanomalehdissä oli saatu lukea: "Röttelöitä — seminaarissa."
Kerran häneltä tuli viitatuksi siihen suuntaan, niin kuin oli usein aikonut, että "oliko sitä aina ajateltu ihan samaan tapaan ja halveksittu maailman hauskuuksia."
"Ei tosin", vastasi pappi. "Kyllä sitä kouluaikana ja vielä ylioppilainakin oltiin aika kevytmielisiä huijareita ja elämöitiin toisinaan tavalla, jota ei viitsi kertoakaan. Mutta katso. Tulla kansan sielunpaimeneksi — taikka muuksikin opettajaksi: se tuo vakavat pyhät velvollisuudet. Nähdä ympärillään yksinkertaista kansaa, josta enimmät ihmiset elävät, eivät ainoastaan suruttomuudessa ja kevytmielisyydessä vaan julkisissa törkeissä synneissä, ja toiselta puolen sitä syvää uskonnollisuutta, joka Jumalan alkuperäisenä äänenä ja hänen julistetun sanansa kaikuna on pohjimmaisena havaittavissa tärkeimmänkin synninharjoittajan sydämessä. Nämä huomiot panevat miettimään. Ja kun saa kokea että moni paatunut syntinen tulee särjetyllä sydämellä kysymään: 'mitä minun pitää tehdä autuaaksi tullakseni', ja semmoiset todella sitten oikeaan ohjattuna parantavat elämänsä ja tulevat onnelliseksi, niin vahvistuu Herran hengen kautta vakuutus että tämä lauma tulee onnelliseksi ainoastaan sanankuulon ja uskon kautta.
"Varsinkin tautivuoteen äärellä saa syviä vaikutuksia. Siinä näkee usein ihmisen yhdennellätoista hetkellä hartaasti pelastustaan kysyvän. Sairaitten luona käynnit ovat viime aikoina vaikuttaneet minussa paljon muutosta. — Mutta mitä kouluun tulee, niin olen minä yhä vieläkin sen harras suosija, sillä tietoja, kaikkia tietoja, jotka ovat suoranaiseksi hyödyksi elämässä, pidän tähellisinä. Vaan kas, uskonnolla, joka on ihmisen kaikki kaikessa, tulee kansakoulussa olla semmoinen etusija että se ikään kuin painaa leimansa lasten mieliin. Tämä silmämääränä oivaltaa helposti, minkätähden moni maallismielinen laulu saa uskonnonopetuksen edestä joko kokonaan poistua taikka ainakin siirtyä hyvin syrjään."
Kansakoulunopettaja ei puhunut juuri mitään. Ajatteli vain pitkään. Kenties pappi puhuu oikein. Hän ei ollut vielä tuota asia noin tyystin ja syvällisesti miettinyt. Kyllä sitä oli samaan suuntaan seminaarissa viitelty. Mutta ei sitä tullut ajatelleeksi. Ja nyt, mitä nyt tehdä?…