KANTELOLLENI.
Kun sua ensin hiljaa soittelin,
Niin virittää sua osannut en kai.
Mun sormen' oli tuhmat, kankeat
Ja sinust' ilmi kehnot äänet sai.
Sun virhees ollut ei se, kantele.
Se virhe soittajan ol' yksin vaan.
Se soittaja niin nuor' ol', aatteeton,
Ja kanteloll' ei tuttu ollenkaan.
Se itkenyt ei ollut, taistellut,
Ei nähnyt elämää, ei maailmaa.
Ei suruja se Suomen tuntenut,
Ei lemmen tulta suurta, hehkuvaa.
Ja siksi kai, vaikk' usein tenhosit
Ja hurmasitkin nuorta soittajaa,
Sä eheää et ääntä antanut,
Et soinut sävelt' ilmi sointuvaa.
Nyt äärehes taas, kallis kantelo,
Ma illoin istun — hiljaa soittelen.
Vain vähän nähdä sain ja tuntea.
Min näin, min tunsin — sulle uskon sen.
Kaikk' ilmi soi'os se nyt, kanteloin!
Soi äänin raikkain, raikkain sävelin!
Soi ilmi iloni, soi suruni,
Soi surut Suomen äänin pontevin!
Soi vapa'uden valtatunnetta!
Soi innostusta, lujaa toivoa!
Soi valon valtaa suurta, ikuista!
Soi ihanteita ikijaloja!
SUN UNHOITTAAKO, ÄITIKULTA, VOISIN!
Sun unhoittaako, äitikulta, voisin,
Sun, — Luojaa lähinnä jot' enin mun
On kiittäminen kaikesta, mi mulla
On hyvää varalt' elon taistelun?