KATKANI ULKOMAILLE
Kirj.
N. Hauvonen
Wiipurissa, omalla kustannuksella, 1878.
I.
Jo vuosia olin odottanut, odottanut kuin kuuta nousemaan, sitä hetkeä, jolloin voisin tehdä retken tuonne unelmieni maahan etelän puolelle Itämerta; ja mitä enemmän Schillerin ja Göthen kanssa tutustuin, sitä palavammaksi tuli haluni saada nähdä ja tuntea tuota maata ja kansaa, jossa niin suuret henget olivat eläneet ja työskennelleet. Mutta melkein yhtämittainen matti kukkarossa pani kaikille tämmöisille houreille jyrkän rajan. Säästämällä olin kumminkin kolmen vuoden kuluessa saanut sen verran kokoon, ettei tuo yritys enää miltään mahdottomalta näyttänyt. Kahdeksan punaista sadanmarkan seteliä taskussa! "Raha rintaa rohkasee", ja erittäinkin tuommoiset rahat, jotka omalla työllä ja hiellä ovat ansaitut. Heti otin väliaikaisesta virastani eron, ja nyt tätä päätä Helsinkiin ottamaan vauhtia matkalleni.
* * * * *
Oli Helmikuun keskipalkoilla vuotina 1874 eräänä kauniina talvipäivänä, kun, kahdella vähäisellä matkarepulla varustettuna, aamulla kl. 9 astuin Helsingin rautatien stationihuoneesta kolmannen luokan vaunuihin. Matkani kulki nimittäin Pietarin kautta maitse, sillä meri oli jäässä, etten voinut valita suorinta tietä yli meren Lyypekkiin. Kun kolmasti kelloa oli kolistettu, vihelsi kyyditsijä pillillään ja samassa hirnahti tuo halkoja syövä, tulta tuiskiva orhi ja hengähdellen raskaasti, ikäänkuin tietäen pitkän matkan olevan edessään, läksi hän liikkeelle, vetäen pitkää junaa vaunuja perässään. Kauan ei viipynyt, ennenkuin Helsinki oli kadonnut näkyvistä, ja nyt ruvettiin ajamaan tulta polttain, niin että hiukset seisoivat suorassa takana kuin messinkilanka ja Suomen salot ja salmet siintelivät vaan kahden puolin. Tuontuostakin seisahdeltiin sentään sen verran pysäyspaikoissa, että ehdittiin ottamaan uusia matkustajia vaunuihin ja laskemaan toisia ulos. Vasta Kaipiaisissa, puolimatkassa Pietarin ja Helsingin väliä, levähdettiin enemmän aikaa. Siellä odotti sekä Helsingistä että Pietarista tulevia matkustavia runsas päivällispöytä. Minä en kuitenkaan raskinnut istua noiden kallisten herkkujen ääreen, vaikka rahaa oli taskut täynnä, vaan näpertelin repustani, mitä matkaevääksi olin sinne säälinyt. "Syö säästäin savea"; tämä sammakon neuvo pojallensa muistui, näet, minullekin mieleen, ja useampihan on päivä kuin makkara. Puolen pulloa olutta oli minun kuitenkin ostaminen, sillä muuten tuo kuiva pussiruoka olisi istunut kurkkuun. Päivällishetkl ei kuitenkaan kestänyt enempää aikaa kuin puolen tuntia, jonka kuluttua taas lähdettiin liikkeelle. Viipuriin saavuttuamme, oli jo pilkkopimeä ja mitä lähemmäksi Pietaria tultiin, sitä kovemmin alkoi sydämeni tykkiä, sillä minua vähän pelotti yölliseen aikaan tulla tuohon suureen, minulle tuiki tuntemattomaan kaupunkiin. Hirveillä kuvilla olivat muutamat hyvät ystäväni lähteissäni maalanneet minulle Pietarin oloja: kuinka siellä kyyditsijät eli iisvoosikat, niinkuin heitä nimitetään, tiustavat rupplia matkamieheltä ja kuinka yösijasta viedään vieraalta vielä nahkakin yltä. Tämmöistä menetystä välttääkseni, aloin jo matkalla katsella ympärilleni; ja onneksipa sattuikin samoissa vaunuissa, joissa minä matkasin, olemaan eräs suomalainen rouvasihminen, jonka matkanmäärä myöskin oli Pietari. Häntä nyt hädissäni lähestyin; ja hänellepä näyttivät Pietarin olot olevan hyvin tutut. Hän neuvoi minua poikkeemaan yöksi erään Pietarissa asuvan maanmiehemme luoksi, jonka sanoi holhoovan suomalaisia matkustajia, ja lupasipa vielä Pietarin stationihuoneessa häntä odottavan miehensäkin minulle oppaaksi sinne. Tämä oli hyvä sanoma, josta suoritin rouvalle sulimmat kiitokset.
Walkeasaaren pysäyspaikassa, Suomen ja Venäjän rajalla, jo voi havaita mihinkä maahan tultiin, sillä kieli, joka tähän saakka enimmästi oli ollut suomea ja ruotsia, alkoi nyt muuttua venäjäksi ja olut ja kahvi, jota tähän asti oli vieraille tarjottu, sai nyt siirtyä syrjään votkan ja tsjaijun (viinan ja teen) tieltä.
Kun kl. yhdentoista aikaan yöllä Pietarin stationiin saavuttiin, oli siellä, niinkuin tuo suomalainen rouvasihminen minulle oli sanonut, hänen miehensä häntä vastaanottamassa ja hyväntahtoisesti suostuikin hän heti johtamaan minua yökortteeriini, joka ei kaukana ollutkaan. Kun stationihuoneesta ulos tulimme, oli siinä kahden puolin kartanolla kaksi pitkää riviä iisvoosikoita ja meidän tiemme piti käydä niiden välistä; mutta sepä tuli tukalaksi. Mikä repeli reppuani, mikä haparoi takkiani, huutaen täyttä kurkkua tulemaan hänen rekeensä; ja huutavassa hukassa olisin heidän kanssansa ollutkin, ellei vielä kouluajoilta olisi juohtunut mieleeni muutama mahtava venäläinen sana, jolla torjuin heitä pois päältäni. "Njenaada, njenaada!" tiuskin tuimasti kahden puolin ja kas, sepä autti.