Yömajani ei suinkaan mikään kehuttava ollut, jos ei kalliskaan, sillä 75 kopekkaa vaan se maksoi, ja se ei ole mitään Pietarin tavallisiin hintoihin verraten. Kuitenkin olisin levollisesti yöni maannut, ellen kl. neljän aikaan aamulla olisi herännyt hirveään kellojen kilinään ja pauhuun. Joko nyt tulee mailman loppu ja viimeinen tuomio, arvelin itsekseni, ja kavahtaen ylös vuoteeltani, juoksin akkunaan katsomaan, mitä tuo melu näin yölliseen aikaan oikeastaan merkitsi. Ja voittehan arvata hämmästystäni, kun suuri kivirakennus juuri vastapäätä lepokammiotani on täydessä tulessa lattiasta kattoon asti. Mutta sen kanssa ei sentään sen pahempaa vaaraa ollut: Kreikanuskolaiset vaan pitivät aamurukoustansa kirkossaan ja monien satojen kynttiläin valo loisti läpi akkunain yön pimeydessä kuin tulipalo. Unen tämä hämmennys kuitenkin vei silmästäni siksensä.
Kun aamulla olin vähän väsähtänyttä ruumistani vahvistanut kuivalla ruoalla ja tsjaijulla (sillä sitähän kumminkin piti juoda, sitä lientä, jos oli aamu tai ilta, kun kerta Venäjällä oltiin), koppasin reput selkääni ja läksin käydä tölppäröimään Varsjovan rautatien stationia kohden. Aikomukseni oli nimittäin jalkasin tehdä tämä matka, jota umpiarviolta on kai puoli penikulmaa, ellei enempää. Aikaa oli minulla kylliksi, sillä vasta kl. neljältä iltapuolella piti niiden junain lähteä, joissa minä olin päättänyt matkata Pietarista Eiydkuhniin Preussin ja Venäjän rajalla. Jo olin onnellisesti tullut erästä vanhaa lahonnutta puusiltaa myöden yli tuon mahtavan Neva-joen ja aloin jo astuskella jotakin Prospekt nimistä katua pitkin itse tsaarien koreaan kylään, kun ajan pitkään nuo reppuni, jotka eivät tosin paljon painaneet, kuitenkin minulle tottumattomalle kuormankantajalle rupesivat raskaiksi tuntumaan. Hiki tippui otsasta ja jo useat erät olin saanut levähtää. Kyyditsivät, jotka ohitse ajoivat, loivat sääliviä silmäyksiä väsyneesen matkamieheen ja oijennellen käsiänsä tarjosivat hänelle hyväntahtoista apuansa. Tuota houkutusta en kauemmin vastustella voinut, vaan erään joutilaan iisvoosikan kanssa kyydityspalkasta sovittuani, rupesin nyt herrana ajelemaan. Matka kävi erästä avaraa katua myöden, jossa kahden puolin oli korkeita monenvärisiä kivimuureja ja keskellä katua syöttivät kyyditsijät uljaita hevosiansa suppilon kaltaisista astioista. Katu kihisi ihmisistä; mitkä astuivat jalkasin pitkin vieruksia, mitkä ajoivat hevosilla keskeltä. Useassa kohdin näkyi katujen kulmissa pieniä kappelin tapaisia rakennuksia, joissa avonaisten ovien kautta näkyi pyhäin ja ristiinnaulitun kuvia ja joissa kynttilät paloivat alttareilla. Ohitsekulkevain näin paljastavan päänsä ja tekevän ristinmerkin näiden pyhäin majain edessä. Kirkkojen kellot, joiden huminaan aamulla varhain olin herännyt, pauhasivat vielä yhtä mittaa, vaikka päivä jo läheni puoliansa, eikä tänään tiedostani mikään juhla eli pyhäpäivä ollut. Kun kyyditsijäni ei mitään kiirettä pitänyt, oli minulla aikaa katsella suuren kaupungin kirjavaa elämää ja liikettä kaduilla. Tuolla tulla ryöhää vastaani uljas sotaherra, kiiltävä kultainen kypäri päässä ja kolme uhkeata Valkosta ruunaa edessä. Se on varmaankin keisari, arvelin itsekseni; kuinkas nyt suu pannaan? Luotin sentään tässä kohden kyyditsijääni ja aattelin näin; jos hän nostaa hattuansa, niin nostan minäkin; hän mahtaa paremmin Pietarin tavat tuntea. Mutta siivosti se herra ohitse ajoi, eikä häntä kukaan tervehtinyt; se ei siis mahtanut keisari ollakkaan. Ajamme, ajamme vielä hyrytämme eteenpäin, kunnes edessämme erään suuren talon edustalla näkyy pitkiä kiiltäviä kanunia, kidat suoraan oikaistuina meitä kohden. Voi hirmua! Kuinka tästä nyt eheällä iholla ohitse päästään? Pitäisikö kääntyä takaisin? Ainoa turvani oli taas kyyditsijäni, joka ei näyttänyt olevan arkalasta kotosin. Kun olimme noiden hirviöiden kohdalle tulleet, en voinut olla heitä manaamatta, vaan lausuin: menkää, kummitukset, menkää Turkestanin aroille ja ulvokaa siellä, mitä täällä rauhallisia ihmisiä pelätätte. Ja mitä ihmeitä! Pari ruoskan lätkäystä vielä kyyditsijältäni, niin katosivat nuo hirviöt kuin sivallettu näkyvistäni.
Mitään suurempia vaaroja kohtaamatta saavuimme noin kl. 12 aikaan Varsjovan rautatien stationiin, jossa minulla oli siis vielä neljä pitkää tuntia odotettavana, ennenkuin taas matkalle voin lähteä. Kun vihdoinkin kello rupesi neljää lähenemään, kolautettiin kelloa ensimäinen kerta ja kas nytkös tuohon suureen odotussaliin elämää tuli! Koko joukko nuoria miehiä, joita pidin nahkapoikina, sillä sentapaisilta he, pussit selässä, minusta näyttivät, marsitettiin ensin salin takaovesta ulos perongille; ja haikeata oli nähdä millä mielenliikutuksella he erosivat omaisistansa, jotka saattivat heitä kentiesi heidän viimeiselle retkellensä. Siinä monen järeän ukon jouhinen leuka longahteli, muiskatessaan suuta lähtevälle pojallensa. Kun nuo nuorukaiset kaikki olivat tulleet vaunuihin sälytetyiksi, huudettiin: "Maatusjki!" Ja nyt lähti liikkeelle toisellainen ihmisjoukko, nimittäin joukko vanhoja, matalia, rypistyneitä akkoja, lapset sylissä. Nähdessäni noita riepaleisia, likaisia olentoja, jotka eivät mielestäni oikeilta venakoilta näyttäneet, olisin mielelläni joitakuita heistä lähestynyt, tullakseni tuntemaan olivatko he jotakin meidän omaa Venäjällä elelevää suomalaista heimoa, joiden ylle pr. Ahlqvist runossaan sanoo karstan kasvaneen niin paksun, jota ei kaappia voi pois; mutta tungos oli niin suuri ja rähinä niin hirveä, etten voinut heitä lähestyä enkä kuulla mitä kieltä he haastelivat.
Vasta kun näistä kaikista oli päästy, saimme me muut tavalliset matkustajat astua esille, ja minä sälytettiin etäisin kolmannen luokan vaunuihin istumaan vastapäätä jotakin kulunutta kaunotarta, joka itki katkerasti ja katseli, kuin muinon Lotin emäntä Sodomaa, kaipauksella taaksensa Pietarin komeata kaupunkia, jonka huippuja laskevan auringon viimeiset säteet kultasivat. Mutta tuskin oli tuo rakas kaupunki kadonnut näkyvistä, kun jo minun huolihin vaipunut vis-à-vis’ni tempasi kortit taskustansa ja kuivaten viimeisen kaipauksen kyynelen silmästänsä, rupesi lähimmän naisellisen naapurinsa kanssa pelaamaan pari-turakkaa ja purskahteli tuontuostakin pelin kestäessä hepakkaan nauruun.
Sillä aikaa kuin lähimmät naapurini tällä tavoin itseänsä huvittelivat, katselin minä ulos akkunasta maisemaa, jonka läpitse matkasimme. Niin kauaksi kuin silmä kantoi, ei muuta näkynyt kuin yhtämittaista puutonta lakeutta. Tosin kyllä tuolla läntisellä taivaan rannalla törötti muutamia puiden latvoja aaveentapaisesti iltaruskon hohteessa, mutta yllättävä yö vei pian nekin näkyvistäni. Kun loin silmää luoteiselle taivaalle, tuli mieleni vähän haikeaksi, aatellessani että eräs Itämerestä lähtevä lahdelma jo oli pistäynyt minun ja kotimaani väliin, ja melkeinpä olisi kyynel vierryt poskelleni, ellei yhä paraneva pakkanen olisi jäähdyttänyt tunteitani. Kummallista kyllä, mitä etemmäksi etelään päin tultiin, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja talven tyttö, rautanäppi, rakenteli kaikellaisia somia kuvia vaunuin laseihin: "siinä miehet, siinä miekat, siinä keihäät sivulla" ikäänkuin Kullervon perustelussa tammeen. Mies, jonka tuli pitää huolta vaunujen lämmityksestä, oli heittänyt sen toimen sillensä, niinpian kuin oli saanut uunista vähän savua lähtemään, ja torkkui nyt monessa kyyryssä kaminin ääressä kuin uneen uuvutettu äyriäinen. Minäkin oikaisin raajani, pistin nyrkit pääni alle ja odotin tässä mukavassa asemassa kovalla rahilla uniukon tuloa, mutta turhaan. Joka kerta, kun olin nukkumaisillani, keikahtivat vaunut taas jollekin syrjälle ja minun hermoton pääni keikkui kovaa lautaa vastaan. Myöskin vilu oli levolleni suureksi haitaksi; se milloin kyseli kynsiäni, milloin piteli varpaitani ja varsin kangistunut olisin, ellen silloin tällöin pysäyspaikoissa olisi pistänyt liiviini kupillista kuumaa teetä.
Yö mahtoi olla puolilla, kun Pihkovan sivusimme, ja kun päivä vihdoinkin valkeni, olimme jo lähempänä Dünaburgia. Maisema, jonka läpitse matkasimme, oli yhtä autio ja alaston kuin edellisellä illalla. Tuuli oli ryöpyttänyt hiekkaa ja lunta sekaisin, niin että tuo talvinen kenttä näytti hyvin kuolleitten kodon kaltaiselta. Ainoa elähdyttävä kohta koko tällä yksitoikkosella alueella oli itse Dünaburgin kaupunki, jonka vähän jälkeen auringon nousun sivusimme. Kun iltapuolella päivää Wilnaa rupesimme lähenemään, oli pakkanen jo mennyt, niinkuin sanotaan, perällensä ja maisemakin alkoi vähitellen muuttua epätasaisemmaksi. Kauniita, pyöreitä kumpuja tammimetsineen vilahteli tuontuostakin ohitsemme.
Wilnassa menetin enimmän osan vanhoja matkatovereitani ja sain uusia siaan. Minä en vaihdosta vahingolle tullut, vaan pikemmin siitä hyödyin, sillä entisten äänettömäin seuralaisteni sijaan tuli nyt vaunuihin joukko nuoria talonpoikia, jotka kohta, kun juna liikkeelle lähti, korottivat äänensä iloiseen lauluun. Yksi lauloi edeltä ja muut kaikki yhtyivät laulun viimeiseen säveleen. Jotkut vielä vihelsivät ja muutamat taputtivat käsiä, joten siitä syntyi oikein huikea konsertti. Tällä tavoin nyt riennettiin iloiten, luihkaten länttä kohden. Kownossa erosivat laululinnut minusta ja nyt oli vielä kappale matkaa tehtävänä, ennenkuin yli rajan tultiin.
Viimeisestä pysäyspaikasta Venäjän puolella syöksähti vaunuihin koko tulvana Puolan ruokottomia Juutalaisia, jotka, sysäten syrjään entiset matkustajat, ottivat sijansa, missä vaan vähänkin lomapaikkaa oli. Eikä siinä vielä kylliksi, vaan yksi noista Israelin tyttäristä sovittelihe, paremman aseman puutteessa, minun syliini istumaan, toivoen kai että minä, ikäänkuin pieneksi korvaukseksi siitä mitä heidän esi-isänsä Abraham tekee koko kristikunnalle, kantaisin häntä helmassani seuraavaan pysäyspaikkaan asti. Junain kuljettaja kumminkin pelasti minut tuosta oudosta kuormasta.
Kello oli 10 paikoilla illalla, kun saavuttiin Eiydkuhniin, Preussin rajastationiin. Tähän en kuitenkaan jäädä aikonut, vaan matkani määrä oli Leipzig. Mutta koska valvomisesta ja matkan vaivoista olin hyvin väsynyt, päätin levätä täällä muutaman tunnin ja jatkaa sitte kl. kolmelta lähtevässä junassa matkaa Berliniin. Tuossa suuressa odotussalissa katselin nyt ympärilleni, eiköhän löytyisi ketäkään hyvää ihmistä, joka voisi neuvoa minua johonkin yömajaan. Ja ikäänkuin kutsuttu, ilmaantuikin heti mies, joka sanoi tietävänsä aivan hyvän yökortteerin ja siepaten selkäänsä minun reppuni käski minun seurata häntä. Minusta tuo vieras näytti vähän epäiltävältä, mutta koska pussini jo tekivät menoa, ei ollut tässä muuta neuvoa kuin lähteä saapastamaan perästä.
Minä en tiedä kuinka kauaksi stationihuoneesta erosimme, mutta monta mutkaa ja väärää jo olimme tehneet, kunnes vihdoin erään liejuisen kartanon poikki kahlattuamme tulimme tuon ylistetyn hotelliin, erään viheliäisen savikojun, ovelle. Oppaani kuljetti minua nyt parin pimeän holvikäytävän läpitse, aukaisi niiden perässä löytyvän mustan kammion oven ja käski minun astua sisään. Minua hieman arvelutti, kun kävin yli kynnyksen: Jumala tiesi, mihinkä hiiden hinkaloon nyt olin joutuva! Kun oppaani valkean oli sytyttänyt, tuli näkyviin kaksi vuodetta, pari tuolia, pöytä ja vahvoilla luukuilla ulkopuolelta suljettu akkuna. Oppaani eli oikeimmin isäntäni, sillä siksi hän nyt oli muuttunut, kehoitti minua panemaan kaikki kullat ja kalleudet, mitä minulla oli, pöydälle ja vakuutti minun ilman pelotta voivan levätä täällä yöni. Hän lupasi tulla puolikolmelta minua herättämään, niinkuin häntä pyytänyt olin, mutta ennenkuin hän minun jätti, pyysi hän saada katsella kelloani, tiedusteli mitä rahoja minulla oli muassa, ja kun hänen mieltänsä niissä kohdin olin noudattanut ja ilmoittanut, ettei minulla puhtaassa rahassa muuta ollut kuin mitä Berliniin matkatakseni tarvitsin, toivotti hän minulle rauhallista yötä ja antoi, vaikka vähän vastahakoisesti, minulle huoneen avaimen, jota häneltä pyysin. Kun tuo uutelias isäntäni oli lähtenyt, lukitsin minä huolellisesti oven ja jätin avaimen paremman vakuuden vuoksi lukonläpeen sisäpuolelta. Nyt riisuin vaatteet yltäni ja oikasin väsyneen ruumiini oljille, vedin peiton eli oikeammin polstarin — niin paksuja peitteitä, näet, käytetään Saksassa, jossa ei huoneita tarpeeksi lämmitetä — ylleni ja sammutin kynttilän.