Venyttyäni noin puolen tuntia levotonna vuoteellani, sillä yhtähyvin liiallinen väsymys kuin vähän pelkokin näillä oudoilla ovilla vei kaiken unen silmistäni, olin minä kuulevinani jonkun hiljaa hiipivän käytävässä, ja kuulin kohta sen perästä kuinka varsin vaivihkaa avainta sovitettiin ulkopuolelta minun oveni lukkoon. "Wer da?" huusin minä ja hyppäsin ylös vuoteeltani. Sytytin kynttilän, puin vaatteet päälleni ja kysyin toistamiseen, ken tohti minun yörauhaani rikkoa, "Waschwasser!" vastattiin ulkoa ja isäntä, joka havaitsi kavalan yrityksensä tyhjään rauenneeksi, kolautti oveen ja pyysi päästä sisään, vetäen syyksi että hän oli unohtanut tuoda minulle pesuvettä. Kun hänen olin sisäänpäästänyt, teeskenteli hän hyvin kohteliaaksi, hankki minulle pesuvettä, käski minun vaan levätä rauhassa ja lupasi ostaa minulle stationista piletin, jos antaisin hänelle tuon piletin hinnan, 10 Saksan taaleria. Minä en kuitenkaan hänen huostaansa mitään rahoja uskonut, vaan käskin hänen suoria tiehensä ja jättää minut rauhaan puolikolmeen saakka. Kun hän nyt havaitsi, ettei hän minusta urakkaansa saanut, lähti hän puoliksi suuttuneena ulos ovesta, ja minä kapusin uudestaan vuoteelleni ja koitin saada unta silmääni, mutta turhaan.
Puoli tuntia oli mahtanut taas kulua, kun viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan matalaa viskutusta ja kuiskutusta. Jassoo, teitä on kaksi, arvelin minä, ja pidätte nyt neuvoa kuinka päästä kynimään lintua, joka teillä on häkissä. Kauvoja ei viipynytkään, ennenkuin sain tuntea tuon neuvottelun seurauksia, sillä uudestaan kuului jalan astunta käytävässä ja oveni sai samassa kestää jykeitä jyhmäyksiä. No, no, mikäs nyt on taas? huusin minä ja hyppäsin pystyyn. Sillä aikaa kuin uudestaan puin ylleni, kolkutti isäntä kolkuttamistaan ovea ja käski minun aukaista, sanoen syyksi että oli tullut toinen matkamies, jonka hän aikoi sijoittaa tuolle toiselle vuoteelle minun viereeni. Jahah, sekö se teidän viisas päätöksenne oli, arvelin minä; vedin linkkuveitsen taskustani, etten varsin aseeton olisi, jos nuo lurjukset päälleni hyökkäisivät, ja aukasin oven. Minun pelkoni oli sentään turha ollut, mitä päällehyökkäämiseen tuli; isäntä vaan tahtoi hankkia minulle soveliaan makauskumppanin, niin suuresti näytti häntä huolettavan minun kelloni, kultani ja muut kalleudet, jotka hän oli kehottanut minun pöydälle levittämään. Minä olin kuitenkin jo makaamisesta kyllikseni saanut, etten tässä luolassa enää kauemmin viihtynyt, en yksin enkä toisenkaan kanssa, jonka tähden pyysin saada suorittaa velkani isännälle tästä rauhallisesta yölevosta. 15 groschenia (likimiten 2 Suomen markkaa) tiusti hän minulta yösijasta ja ilman sitä vaati hän vielä juomarahoja hyvästä opastuksestansa. Minä tarjosin hänelle 10 kopekkaa, mutta ne viskasi hän ylenkatseella takaisin pöydälle. Laskin 10 kopekkaa lisäksi, vaan ei hän vielä niihinkään tyytynyt; vasta sitte kun 40 kopekkaa oli pöydällä, pisti hän rahat taskuunsa ja nyt lähdettiin. Oi Schiller, oi Göthe! huokasin minä, kun tallustin kurassa ja liejussa takaisin stationia kohden, tällä tavoinko teillä vieraita vastaanotetaan!
Muutaman tunnin kuluttua istuin taas kolmannen luokan vaunuissa, mutta nyt ihan yksin, ja kuuntelin kuinka vesi, jolla Saksassa vaunuja lämmitetään, kulisi ja hulisi kulkeissaan nahkaletkuja myöden yksistä vaunuista toisiin. Minusta rupesi jo tuntumaan, kuin olisin vaan kauppatavaraa, jota pakkilootaan sälytettynä sysätään vaunuista vaunuihin; niin väsynyt ja nääntynyt olin tuosta yhtämittaisesta ruljaamisesta, ettei sielu enää tahtonut seurata ruumiin pikaista juoksua eteenpäin.
Aamun koittaissa sivuttiin Intersburg, ja kun aurinko jo teki nousua, tulivat Königsberg’in monet harmaat tornit näkyviin. Nyt seurattiin joku matka Itämeren eli oikeammin sen poukaman Frisches Haff’in eteläistä rantaa ja silloin tällöin siinti sen sininen selkä silmiini. Tuolla vasemmalla kädellä etelään päin levisi mittaamaton lakeus, mutta ihan toisenkaltainen kuin mitä Venäjällä olin nähnyt. Maisema näytti kaikin puolin olevan hyvin viljeltyä, sillä tuontuostakin vilahteli kauniita punaisia ja valkosia kyliä näkyviin. Suhautettuamme kahta uhkeata rautasiltaa myöden Weichselin molempain suuhaarain ylitse, pitkitettiin matkaa suoraan läpi Brandenburgin maan Berliniä kohden.
Neljäs yö matkallani oli jo puolille ehtinyt, kun Königsbergissä saadun matkatoverini kanssa Kreuz nimisessä pysäyspaikassa astuin ulos vaunuista, tyhjentämään odotushuoneessa seidelin olutta. Matkakumppanini vakuutti junan tässä pysäyspaikassa viipyvän 20 minutia, jonka tähden emme pitäneetkään mitään kiirettä, vaan maistelimme tuota vaahtoista juomaamme kaikessa levossa. Me kyllä kuulimme kuinka kelloa kolistettiin lähtöön, mutta koska tässä on rautateiden risteyspaikka ja junia tähän tulee kaikilta ilman haaroilta, emme luulleet tuon kehoituksen meitä koskevan. Kun vihdoinkin ulos salista tulimme, ei meidän junasta enää muuta ollut näkyvissä kuin kaksi punaista hohtavaa silmää, jotka vähitellen katosivat yöhön pimeään. Mikä nyt tuli neuvoksi? Minä ensi hämmästyksessä jo oijentelin koipiani, lähteäkseni pötkimään perästä, mutta kumppanini hillitsi minua. Tässä ei muu auttanut kuin odottaminen. Puolen tunnin perästä sanottiin tulevan toisen junan ja sillä voisimme ehkä pitkittää matkaamme Berliniin. Me heti pyysimme stationin päälliköltä pidennystä pileteillemme, joka meille suosiollisesti suotiinkin, ja lennätimme sähkölangalla sanoman seuraavaan pysäyspaikkaan, että korjattaisiin meidän kimsut ja kamsut niistä vaunuista, joissa tähän saakka olimme matkustaneet. Tästä seikasta selkesimme siis aivan sievästi. Seuraavalla junalla saimme pitkittää matkaamme; Landsbergin stationista saimme kaikki kadotetut tavaramme takaisin, ja tämä kaikki ei meille muuta maksanut kuin puolen tiimaa aikaa ja muutaman groschenin rahaa.
Päivän valjetessa saavuttiin vihdoinkin tuohon kauvan kaivattuun Berliniin. Minulla ei kuitenkaan ollut aikomusta vielä täälläkään seisahtaa, vaan mieleni hehkui matkani päähän Leipzigiin, jonka tähden tilasinkin heti kyyditsijävaunut ja läksin ajelemaan halki Saksan komean pääkaupungin. Vaunujen edessä oli kaksi ruunaa, hirmuisen suurta kuin papurouttoa, mutta niin laihaa ja rumaa kuin nuo seitsemän kuuluisaa lehmää Pharaon unessa. Käyntöjalkaa vaan tehtiin matkaa ja minua oikein hävetti ajaa uljaissa vaunuissa tuommoisilla loukuilla. Jolleivät Pappenheimin ratsut kolmekymmenvuotisessa sodassa tuon parempia olleet, ei ihme että meidän pienet mutta sitkeät ja virkut varsat heidät voittivat. Eteenpäin, eteenpäin kuljettiin kuitenkin, eikä päivä vielä puolilla ollut, kun saavuin Anhaltin rautatienstationiin etelänpuolella Berliniä.
Täällä sain vielä odottaa muutaman tunnin, ennenkuin matkalle lähdettiin, ja sillä aikaa jouduin tuttavalliseen keskusteluun erään hautakivenhakkaajan kanssa Saksenista. Hän oli ollut asioillansa Berlinissä ja odotteli nyt samassa odotussalin sopessa minun kanssani junain lähtöä. Hän sanoi ymmärtävänsä minun saksaani varsin hyvin, mutta vaikeampi oli minun ymmärtää häntä erittäinkin r puustavin tähden, joka tuon äijän suussa rätisi vielä hyvän aikaa hänen lakattuansa puhumastakin. Kun siinä nyt toinen toisemme kanssa pakisimme, loin minä sattumalta silmäni ylös odotussalin oven päälliseen kamanaan ja näin hirmukseni siellä seisovan suurilla puustaveilla kirjotettuna: Vor Taschendieben wird gewarnt (taskuvarkailta varoitetaan). Heti kuurasin taskuihini, visseytyäkseni olivatko rahani vielä tallella; eikä pelkoni aivan turha ollutkaan, sillä tuossa edessämme toisen pöydän ääressä istui sen päivänen luikari, hattu kallellaan päässä, ja katsella killisteli ympärilleen, ikäänkuin etsien kenen niskaan saisi lyödä kyntensä. Tuommoinen se mahtaa olla taskuvaras, arvelin minä, ja hirveän pitkät sormet sillä miehellä olikin. Minä en ymmärrä kuinka ihminen niin pitkiksi voi jäseniänsä venyttää. "Päästä tuommoinen poika taskuihisi", sanoin minä saksenilaiselle toverilleni, "niin kääpäsee hän käpälillään aina saapasvarsiin asti."
Päivä oli juuri puolilla, kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle. Matkani kävi nyt jotenkin suoraan etelää kohden, ja hyvin omituiselta minusta tuntui tulla muutamassa vuorokaudessa muutetuksi pakkasen ja vilun kodista kevään suloiseen syliin. Maa oli täällä ihan paljas lumesta ja ilma kumminkin kymmenen asteen lämpöinen. Siellä täällä näkyi jo maamiehiäkin tuhrivan pelloillaan.
Kello 3 aikaan sivuttiin Wittenberg, jonka kaupungin portin päälle Lutherus löi tunnetut 95 väitettänsä paavia ja synninanekirjeitä vastaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa käydä likemmältä katsomassa noita reformationin historiasta tuttuja paikkoja. Minä en koko kaupungista muuta ehtinyt näkemään kuin kaksi vahvaa tornia ja valleilla muutamia vartijoita, joiden kypärit ja kivärit välkkyivät auringon paisteessa. Heti kun kaupunki oli taaksemme jäänyt, suhautettiin komeata rautasiltaa myöden yli Elbe-virran savisen veden. Vielä toisen kolmekymmen-vuotisen sodan ajoilta meille merkillisen paikan sivusimme, ennenkuin Leipzigiin tultiin, nimittäin Breitenfeld’in. Se kenttä ei kuitenkaan ollut ihan rautatien varrella, vaan sinne sanottiin olevan noin neljännestiiman matka, jonka tähden sekin vältti minun uuteliaat silmäykseni.
Päivä teki juuri laskua, kun vihdoin viimeinkin neljävuorokautisen matkustuksen perästä ihan uupuneena, nääntyneenä saavuin matkani perille Leipzigiin. Niin väsynyt ja runneltu olin matkan vaivoista, etten ensi yön levosta paljon kostunut, ja kun seuraavana päivänä olin itselleni varsinaisen asunnon hankkinut, painuin muutamaksi ajaksi tautivuoteelle, johon syynä oli yhtä hyvin vilustua noilla Venäjän kylmillä aroilla kuin liiallinen rasitus ylimalkain matkallani.