II.
Niin venyin minä neljättä viikkoa Leipzigissä vuoteen omana ja etsin sillä aikaa lohdutusta saksalaisesta raamatusta, josta erittäinkin Jopin kertomukset kärsimyksistään minua viehättivät. Tauti, joka minua kiusasi, oli vilustumisesta alkunsa saanut mahatauti. Minä tunsin tuon kivun jo ennakolta ja tiesin myös keinon, millä siitä päästään. Minä join vettä kuin taivaankaari, sillä se lääke oli minut ennenkin samasta tulemuksesta parantanut. Mutta mitä enemmän join, sitä huonommaksi tulin, niin että viimein rupesin epäilemään tuon rohtoni lääkitsevää voimaa, ja kutsutin luokseni lääkärin. Hän määräsi minulle samaa nestettä mutta lämmitettynä (minä olin nimittäin juonut sitä tähän asti kylmänä), ja ihmeekseni havaitsinkin siitä jo muutamain päiväin perästä minulle apua lähtevän. Tuo kivisteleminen sydämen alla, joka on tämän taudin yleisenä tunnusmerkkinä ja jonka tähden sitä usein, vaikka varsin väärin, pidetäänkin sydäntautina, lakkasi vähitellen ja ruoka rupesi pysymään vatsassa.
Kun olin hieman toipunut, yritin nousta oljiltani, joita jo olin viikkokausia hautonut; mutta hyvin oudolta tuntui minusta nousta lämpimän polstarin alta paljain säärin huoneesen, jossa lämpöä aamusin ei suinkaan ollut yli parin kolmen asteen. Huoneessani ei, näet, ollut mitään kivistä uunia, niinkuin meillä tavallisesti, vaan rautainen kamini eli oikeimmin torvi, jonka alista päätä kuumennettiin kivihiilillä. Ylistä pelliä ei sillä myöskään ollut, vaan Jumalan ilmat soittelivat tuossa avonaisessa torvessa päiväkaudet ja lämmin pakeni esteetönnä avaruuteen. Löylyä oli kyllin kyllä, niin kauan kuin kaminissa hiilet hehkuivat, mutta kohta kuin valkea uunista sammui, rupesivat taas hampaani helisemään vilusta. Työnteosta ei tuommoisessa ilmanalassa voinut olla kysymystäkään.
Minun haltijaväkeni oli suutarin sukua ja mestari vasaroitsi pyhät, arkeet, sillä aikaa kuin hänen rouvansa ompeli paitoja ja hoiteli lapsia, jotka puolialastomina pemasivat lattialla. Alhaalta kartanolta (minä asuin nimittäin kolmannessa kerrassa) kuului yhä sahan kriuskina, jos oli mikä juhla hyvänsä. "Eikö tässä maassa pyhäpäiviä ollenkaan vietetä?" kysyin minä mestarilta, johon hän vastasi, ettei hän puolestaan ollut ehtinyt käymään kirkossa kertaakaan, sitte kuin naimisiin meni.
Kun kokonaan olin toipunut, kävin minä katselemaan kaupunkia. Minulla ei ole aikomustakaan kertoa kuinka korkeita kivirakennuksia kohosi kahden puolin katuja; tahdon vaan mainita, että Leipzig viimeisinä vuosina on melkoisessa määrässä edistynyt eli oikeimmin kohonnut ja levinnyt, sillä yhä karttuvan väestön tarpeeksi on rakettu uusia huonekerroksia entisten päälle, joten kaupunki siis on kasvanut korkeammaksi, ja vallit, jotka muinoin ympäröivät kaupunkia, ovat nyt muuttuneet somiksi puistokäytäviksi ja niiden ulkopuolelle on vähitellen syntynyt viisi uhkeata esikaupunkia.
Kun tämmöisiltä retkiltäni palasin asuntooni, oli nenänpääni tavallisesti musta. Minä tuota miettimään, mikä siihen syynä lie, ja pianpa tulinkin havaitsemaan että kivihiilistä, joita täällä kaikkialla poltetaan, lähtee niin raskas savu, ettei se voi nousta ylös ilmoille, vaan laskeuu alas ja sen noki kiintyy kaikkiin ulkoileviin esineisiin. Kivirakennuksetkin, jotka uusina kai ovat valkeita olleet, on tämä noki vähitellen niin tahrannut, että esim. kaupungin vanha raastupa ja vanhimmat kirkot ovat mustat kuin hiili. Semmoisia häikäsevän valkeita taloja kuin meidän Helsingissä ei nähdä täällä missäkään. Joka tahtoo pitää talonsa vähänkin puhtaana ulkopuolelta, hänen on antaminen sivellä ja pestä seinät kumminkin joka kolmas vuosi. Huoneitten lasiakkuniakin pestään samasta syystä joka päivä, ja paitaa saat muuttaa joka toinen päivä, jos puhtaana tahdot käydä. Kun toisinaan istuin avonaisen akkunan ääressä ja kirjottelin, tulvasi tuota kivihiilen nokea sisään minun kammiooni ja tahrisi minulta paperin. Monasti katselin muutamia valkeita joutsenia, jotka uiskentelivat teaterihuoneen takana olevassa lammessa. Olipa niilläkin raukoilla tekemistä, pitääksensä itseänsä puhtaina (niinkuin suuressa kaupungissa aina tulee olla) tuommoisessa rapakossa, jonka kalvoa peitti tuumaa paksu nokikarsta. Ennen minä heidän sijassansa olisin lentänyt Suomen sinisille järville ja laulellut siellä, kuin olisin tässä melonut Leipzigin lokaa jokaisen ohitsekäyvän pilkkana.
Tuo Leipzigin paksu ilma rupesi minustakin vähitellen haitalliseksi tuntumaan, jonka tähden minun mieleni hehkui täältä pois johonkin vähempään kaupunkiin, ja kun Nikolain kirkon tornista olin silmäillyt yli tuon avaran lakeuden, jolle Leipzig on rakettu, ja näin tuolla lounaisella taivaan rannalla silmiini siintävän sinisen vuoren selänteen, Thüringerwald’in etuvartian, en kauemmin enää voinut haluani pidättää, vaan päätin lähteä tuota hämäräistä hahmoa kohden, jonka sylissä muiden muassa on Jena.
Mielelläni olisin vielä kumminkin viipynyt Leipzigissä muutaman aikaa, sillä nyt oli juuri nuo kuuluisat kevätmarkkinat eli jubilatemessu tulossa, jolloin kaupustelijoita tänne tulla tulvaa kaikista mailman ääristä mutta erittäinkin idästä. Markkinavieraitten luvun sanotaan vuosittain nousevan aina 40,000 henkeen. Kaikkialla jo tehtiinkin valmistuksia niitä varten. Kuninkaan torille (Königsplatz’ille) rakettiin hirmuisen suurta lautakomia circusta varten, ja jopa nähtiin siellä täällä oudollaisia pukujakin häälyvän kaduilla. Täällä tuljui Kreikkalaisen punainen lakki, tuolla lellahtelivat Armenialaisen leveät housut. Ja niinkuin sanottu, minä olisin mielelläni jäänyt muutamaksi ajaksi katselemaan tätä kirjavaa elämää, mutta haluni vuorimaihin voitti kaikki pidäkkeet.
Ennen pitkiä olinkin jo matkalla länteen päin. Nyt istuin neljännen luokan vaunuissa, sillä niissä voi matkata milt’ei puolta vähemmällä hinnalla kuin kolmannessa luokassa. Mitään istumapaikkoja ei niissä tosin ole, mutta kukaan ei estä istumasta omalla — matkalaukullansa, ja näin lyhyen matkan, kuin Leipzigistä Jenaan on, voipi tehdä seisaallakin.
Me suhautimme nyt vähän aikaa ajettuamme yli Saale-virran ja sivusimme monta sotahistoriasta kuuluisata paikkaa, niinkuin Rossbach’in, Lützenin ja Grossgörschenin. Sitten seurattiin Saale-virran rantaa, joka monipolvisena luikerti milloin oikealla, milloin vasemmalla puolellamme, Ilma oli erinomaisen ihana: ja kun Naumburgia lähestyttiin, muuttui maisema mäkiseksi. Kauniita kumpuja kohosi kahden puolin, ja taivaasta annettiin tuontuostakin runsaita sadekuuroja, joita seurasi lämmin kirkas päivänpaiste. Maa oikein höyrysi tuosta siunatusta nesteestä ja lämmöstä, ja melkeinpä voi silmin nähdä kuinka keväinen keto muuttui vihannaksi. Näillä tienoilla sain myöskin ensimäisen kerran nähdä viinamäkiä, kun eräs matkustajista kiinnitti huomioni muutamiin valkealta vivahtaviin vuorenrinteisiin. Niillä ei näin varhaiseen kevällä vielä mitään vihannuutta näkynyt; viiniköynnösten kannot vaan pistäyivät paikka paikoin saven alta näkyviin.