Apolda nimisessä pysäyspaikassa astuin ulos junasta ja nyt oli vielä parin tunnin matka tehtävä postivaunuissa, ennenkuin tulin matkani perille Jenaan. Näissä vaunuissa oli tilaa kuudelle hengelle ja minä satuin saamaan paikkani erään nuoren prophessorin viereen, nimeltä Sievers, jonka kanssa heti tulin vilkkaasen keskusteluun. Meidän olot näyttivät hänelle olevan jotenkin tutut. Hän kysyi yhtä ja toista meidän mainioimmista miehistä. Kalevala ja Lönnrot olivat hänen tuttujansa. Europeusen ja Ahlqvistin teokset tunsi hän myös. Meidän kielikiistastakin oli hänellä tieto ja näytti hän siinä kohden kallistuvan enemmän suomimielisten puolelle.
Kun olimme tulleet yli sen kentän, jolla Napoleon kaksitumaisessa taistelussa perinjuurin löi Preussin ylpeän armeijan v. 1806, alkoi tie kallistua alaspäin Saale-virran laksoa kohden, ja ennen pitkiä saavuimme, juuri auringon läskeissä, matkamme perille Jenaan.
Minä poikkesin ensi yöksi erääsen hotelliin, Zum schwarzen Bären, samaan, jossa Lutherus teki tuttavuutta ja tyhjensi muutaman viinilasin kahden sveitsiläisen ylioppilaan kanssa, kun hän Schwarzburgin linnasta riensi Wittenbergiin hillitsemään muutamain villiuskoisten väkivaltaista menettelyä.
Kun toisena päivänä kävin pitkin kaupungin monimutkaisia kapeita katuja etsimässä itselleni asuinhuonetta, näkyi yhden ja toisen talon seinissä suurilla kirjaimilla kirjotettuna nimiä semmoisia kuin Göthe, Schiller, Arndt, Fichte y.m. Nämä nimet merkitsivät, että niiden omistajat kerta olivat asuneet näissä tällä tavoin merkityissä huoneissa. Sillä Jenallakin on ollut loistoaikansa. Viime vuosisadan lopussa ja nykyisen alussa on sen yliopistossa joko opettajina tahi oppilaisina työskennellyt useita Saksan mainioimpia miehiä, joiden joukkoon erittäinkin nuo mainitut ovat luettavat.
Minulle onnistuikin saada mieluiseni maja kaupungin ulkopuolella, noin kiviheiton matkan päässä itse kaupungin kehästä. Se ei suinkaan mikään loistava asunto ollut, oli vaan halpa, peittämättömistä tiilistä tehty kesäsuojus, jonka seiniä ulkopuolelta oli tuettu ristiin rastiin vedetyillä pitkillä rivoilla ikäänkuin salangoilla, sillä muuten kai tuo savikoju ei olisi pysynyt koossa. Tämä suojus oli erään Landgrafen nimisen vuoren juurella, ja huoneeni akkunoista oli minulla kaunis näköala yli kaupungin pitkin Saale-virran lehtoista laksoa aina etäällä hämärtävään Thüringerwald’in vuorenselkään asti. Tietä, joka kaupungista vei minun asuntooni ja vielä etemmäksi pitkin vuoren sivua, kutsuttiin Philosophengang — hyvin sovelias nimi käytävälle, jolla semmoiset miehet kuin nuo ylhäällä mainitut ynnä heidän henkiheimolaisensa ovat tallustelleet.
Kun iltasilla laskin levolle olkivuoteelleni, uuvutti satakielinen suloisilla sävelillään minua unosen helmaan. Päivät oleskeli tuo lempilintunen alhaalla Saale-virran laksossa vetten reunalla, mutta yöksi tuli hän aina ylös vuorenrinteelle erääsen ihmeen kauniisen puutarhaan nimeltä Prinzessingarten, ja veteli tuossa akkunaini edessä muutamissa lehevissä kastanjapuissa haikeahaluisia virsihän päivän laskusta päivän nousuun.
Kun muutamana päivänä kiipesin ylös Hausberg’ille, eräälle jotenkin korkealle vuorelle Saale-virran oikean-puolisella varrella ihan vastapäätä Jenan kaupunkia, tulin siellä kahden ylioppilaan pariin, jotka kuuluivat Teutonien osakuntaan. Jenan ylioppilaat jakauvat nimittäin maakunnittain, niinkuin meidänkin, useampiin osakuntiin. Niin on siellä muiden ohessa osakunnat: Germania, Teutonia, Westphalia. Jokaisella näistä osakunnista on oma seurahuoneensa jossakin kaupungin 40:stä ravintolasta, johon he joka ilta kokoontuvat juomaan oluttansa ja laulamaan isänmaallisia lauluja. Paitsi näitä tällä tavoin jakauneita ylioppilaita, joiden tunnusmerkkinä on eri värit ja jotka suosivat kaksintaistelua eli miekkasilla-oloa, löytyy Jenassa vielä ylioppilasyhtiö, jonka jäsenet ovat kootut kaikista mailman ääristä ja jotka kutsuvat itseänsä "vapaiksi" (die Freien); he eivät kanna mitään väriä eivätkä saa millään ehdolla puuttua kaksintaisteluun, ei miekalla eikä millään muullakaan aseella. Mutta heistä saamme sittemmin tilaisuuden puhua. Nyt pyydän lukijaani seuraamaan minua noiden kahden Teutonilaisen kanssa heidän seurahuoneesensa, jonne he hyväntahtoisesti minua illaksi kutsuivat, kun kuulivat minun olevan muukalaisen ja vielä oudon kaupungissa.
Kun astumme sisään heidän kokouspaikkaansa, havaitsemme heti ettemme ole missään tavallisessa ravintolahuoneessa, sillä nuo seiniin ripustetut kilvenkaltaiset vaakunat ja pitkät miekat osoittavat, että tämän majan vieraat osaavat käyttää muitakin aseita paitsi maljaa puolustuksenansa. Pöydän ympäri istuu joukko nuoria miehiä, jokaisella tuoppi (Kännchen) olutta edessä, ja katosta riippuu suuri hopeaheloilla kaunistettu juomasarvi, jonka juhlallisemmissa tiloissa annetaan käydä mies mieheltä ympäri pöydän. Jokaisella noista nuorista miehistä on tunnusmerkkinä samanvärinen rihma, joka käy yli oikean olkapään alitse vasemman kainalon: heidän lakkinsakin ovat samoilla väreillä reunustetut. Minulle esiteltiin nuo urhiot järjestänsä, jonka tempun perästä minua käskettiin istumaan heidän seuraansa pöydän ääreen, ja pasuri lennätti heti tuopin olutta eteeni.
Minua vähän oudostutti noiden aihioiden ulkomuoto, joiden seuraan olin tullut. Heidän kasvonsa olivat, näet, niin viinaleiset ja haavanarpiset, että heitä pikemmin olisit luullut Mars-jumalan kuin Apollon pojiksi. Melkeinpä jokainen heistä oli saanut jonkun muistomerkin kasvoihinsa jostakin turhamaisesta syystä alotetussa kaksintaistelussa. Minkä oli poski ollut halki, minkä nenä poikki, minkä otsa vaarassa, ja nuo julmat arvet rumensivat heidän muuten miehekästä muotoansa. Mutta tämmöisiä riipusteluja pitävät he itse kunnian merkkinä, ja miekkasilla ollessa ovat kasvot ainoana tavoitustauluna. Silmiä kuitenkin suojelevat vahvat rautaiset kaaret.
Ilta tässä seurassa sai kuitenkin kuluneeksi, vaikk’ei se minua oikein miellyttänyt. Olutta juotiin vahvasti ja laulettiin yksäänisiä lauluja, joihin jokaisen täytyi ottaa osaa, oli ääntä tahi ei. Minunkin eteeni asetettiin kirja, joka sisälsi kaikki heidän laulunsa nuottien kanssa. Minä en mikään laulaja ole, mutta eihän tässä muu auttanut, vaan piti ulvoa muassa. Kun vähitellen tultiin iloisemmiksi, päästettiin tuo hirmuinen juomasarvi alas katosta, täytettiin vaahtoavalla oluella ja pantiin käymään mies mieheltä ympäri pöydän. Jokaisen, jonka vuoro tuli juoda sarvesta, piti ensin laulaa joku solokappale, sitä parempi mitä lystimpi. Ja kun vuoro tuli minulle, hoilautin minäkin seuran huviksi erään suomalaisen laulun: "Tuoll’ on mun kultani", joka näytti heitä suuresti miellyttävän.