Ylioppilaselämä ei mahda olla missäkään muualla Saksassa niin vapaa kuin Jenassa, ja juuri sentähden tulla tulvaakin tänne nuoria ylioppilaita, niinkutsuttuja Füchsejä, "keltanokkia", joka taholta, viettämään täällä ylioppilasaikansa kahta ensimäistä hurjinta vuotta. Kaikkia muita, jotka eivät kuulu Akademiaan, sanovat he Philistealaisiksi ja pitävät itseänsä heidän suhteensa joinakuina korkeampina olentoina. Ja Philistealaiset eli kaupungin porvarit eivät tohdi paljon hiiskua heitä vastaan, sillä koko Jenan olo ja elämä riippuu melkein yksinomaisesti ylioppilaisista.
Omituista oli nähdä, kuinka pitkälle tämä ylioppilasten vapaus voi mennä, ilman että pölisi kävi väliin tai että muut ihmiset siitä mitään huolivat. Kun sunnuntaisin kirkontornista puhallettiin juhlallista virttä ja väki hiljakseen kävi Herran huoneesen, viettämään rauhassa jumalanpalvelustansa, näin usein ylioppilasten samaan aikaan kantavan ulos kapakastaan kaikki tuolit ja pöydät keskelle toria ja alkavan siinä oluen ääressä pitämään jotenkin korkeaäänistä mellastusta. Ja oikein pelottavaa oli kohdata tuommoista luikkivaa ylioppilasparvea kadulla, niin hurjilta näyttivät minusta nuo rotevat, naarmaiset oluturhot pitkävartisissa saappaissaan.
Siinä ravintolassa, jossa minä tavallisesti söin päivällisatriani, oli muutamilla unkarilaisilla ylioppilailla seurahuoneensa, ja koska Suomalaisena ollen pidin heitä ikäänkuin kaukaa päin sukulaisinani, pyysin isännän esittelemään minua heille. Isäntä vei minut nyt heidän kokoushuoneesensa, jonka seinät myöskin olivat kaunistetut kilvenkaltaisilla, Unkarin kansallisväreillä maalatuilla vaakunoilla, Minulle esiteltiin kahdeksan nuorta miestä, joita en suinkaan ulkomuodosta heimolaisikseni olisi tuntenut, sillä heidän musta tukkansa ja ruskeat vilkkaat silmänsä osoittivat enemmän etelämaalaisen tulista luontoa kuin pohjolan pojan vakaista mieltä. Ainoa, mikä heissä vähän vivahti meikäläiseltä, oli tuo kalsea, harvamainen parta. Kun kuulivat minun Suomalaisen olevan, kyselivät he yhtä ja toista meidän maasta ja sen oloista, ja kun olimme vähän tutummiksi tulleet, kehoittivat he minua lausumaan muutamia suomalaisia lauseita, jonka pyynnön täytinkin lausumalla heille joitakuita värsyjä "Koskenlaskijan Morsiamista." He oikein ihastuivat meidän kielen kauniisen sointuun, josta eivät kuitenkaan sanaakaan ymmärtäneet, yhtä vähän kuin minä ymmärsin, mitä he keskenänsä unkariksi puhuivat.
Näiden unkarilaisten ystäväini kanssa en kuitenkaan sen likempään tuttavuuteen tullut, paitsi yhden ainoan kanssa, nimeltä Vandrak, joka puhui yhtä hyvin Saksan kuin Unkarin kieltä ja ymmärsi minua siis ilman tulkkia. Prophessori Sievers’in kehoituksesta, jonka Apoldan postivaunuissa olin tullut tuntemaan, antauin sentähden erään saksalaisen ylioppilasyhtiön helmoihin, nimittäin niiden niinkutsuttuin "vapaitten". Mutta pian tulin havaitsemaan, etten heidänkään seuraansa sopinut. Tuota ylistettyä vapautta supistettiin kaikellaisilla turhanaikaisilla määräyksillä, ja minä mielestäni olin jo kotimaassani kuluttanut keltanokan kengät loppuun, ettei minun enää ollut tarvis täällä pingottaa jalkaani niihin. Sentähden erosinkin muutaman ajan kuluttua koko yhtiöstä, viskaten niin kaikki poikamaiset siteet pois niskoiltani; ja se onkin paras ulkomaalaiselle, joka tahtoo tulla tuntemaan elämää vähän yleisemmällä kuin yksipuoliselta keltanokan kannalta.
Jenan asema on erinomaisen kaunis, ja jos kesäiltana vähän ennen auringonlaskua nousemme Saale-virran vasemmalla rannalla kaupungin takana olevalle Forst-vuorelle, niin leviää sieltä etehemme koko sen kunnia. Tuolla alhaalla lakson pohjassa lepää kaupunki jo puolihämärässä, kun vastaisella puolella olevat vuoret vielä hohtavat katoovan auringon punertavassa valossa. Somilta näyttävät myös nuo valkeat kylät kirkkoinensa vuorten kupeilla ja vanhain rosvoritarein linnain rauniot seisoa töröttävät aaveentapaisesti vuorten jyrkimmillä reunoilla. Mutta vielä suloisemmalta näyttää tämä kaikki kauniina rauhallisena sunnuntai-aamuna, jolloin hieno sinertävä auer, ikäänkuin pyhäsavu, täyttää lakson ja kirkonkelloin juhlallinen kutsumus läheisistä kylistä helähtelee läpi seesteisen taivaan.
Hyvin omituinen on itse maanlaatu näillä tienoin: alhaalla lakson pohjassa on nimittäin hietaa, vähän ylempänä kipsiä, jota seuraa punainen merkeli eli mehumulta, ja vuorten ylimmäiset osat ovat peitetyt kliitukerroksella. Vuoret saavatkin tämän kautta omituisen muodon. Niiden alinen osa on nimittäin kellahtava, keskimäkien punertava ja huiput ihan valkeat. Ken iltasella, auringon laskeissa, katselee näitä kukkuloita, niinkuin minä usein tein Zur schönen Zusicht nimisen ravintolan pengerlavalta, saa jonkinlaisen kuvauksen Sweitsin lumialpeista ja valon vaihetuksista niillä. Kenties Schillerinkin mielessä on hämärtänyt joku näistä kukkuloista, kun hän alottaa kauniin runonsa Kävely sanoilla:
"Terve, terve sä mulle loistava kukkula vuoren,
Terve sä aurinko myös, kun sen huippua kultaat".
Sen sillan vasemmalla korvalla, joka kaupungista vie yli Saale-virran, on ravintola, nimeltä Zur Tanne, jossa Göthen sanotaan sepittäneen ihanan balladinsa "Erlkönig".
Sunnuntai-iltoina ja välistä muinakin viikon päivinä pidettiin läheisissä kylissä tansseja, joihin nuorisoa kaupungistakin tulvasi kosolta. Tämmöisissä tiloissa sain usein tilaisuuden tarkastella tuota ylistettyä saksalaista siveellisyyttä kiusauksen hetkenä. Alussa, niin kauan kun ei olut vielä ollut ehtinyt voimaansa näyttämään, kävi kaikki siivosti, mutta myöhempään illalla, jolloin Bakkus remusi täydellään, pääsi toinenkin vielä vaarallisempi jumala eli oikeimmin jumalatar valloilleen. Harvoin tämmöiset kemut kuitenkaan päättyivät tappelulla.
Puhuessamme Saksalaisten siveellisyydestä, saamme samassa myös lausua sanasen heidän kiitetystä rehellisyydestänsä. Lukija älköön pahastuko, jos minä senkin suhteen tuon tässä esille pari tositapauksiin perustuvaa seikkaa, jotka eivät suinkaan ole sille eduksi. Sillä aikaa kuin Leipzigissä makasin vuoteen omana, heitin kaikki taloudelliset toimeni ja ostoni emäntäni haltuun; ja vasta perästäpäin tulin huomaamaan, että hän jokaisesta ostoksesta oli pistänyt jonkun groschenin omaan taskuunsa. Tämä epärehellisyys minua vähän sapitti, jonka tähden lähteissäni en aikonut antaa hänelle mitään juomarahaa. Mutta tästäkös eukko metelin nosti! Kutsui miehensä saapuville ja minä en heistä päässyt, ennenkuin painoin kokonaisen kovan taalerin pöydälle. Jenassa taas saivat saappaani kärsiä pikkusta pilaa. Olivat, näet, korkot kuluneet kengistäni ihan loppuun, jonka tähden etsein niille apua eräältä kaupungin suutarilta. Hän korjaili korkot, niinkuin ne ensi-silmäykseltä näyttivät, varsin hyviksi, eikä hintakaan ollut mikään ylellinen. Pari päivää olin mielihyvilläni astuskellut niillä kaupungin katuja, kun sattui satamaan. Ja nytkös minun korkkoni leviämään, lihoomaan tuosta nesteestä! Minä en ymmärtänyt mikä siunaus korkkoihini oli tullut. Vasta kun majassani niitä likemmin tarkastelin, havaitsin että nuo kauniit korkot oli tehty yhteenliimatuista nahan kesistä, jotka nyt märkyydestä turposivat ja menivät hajalle. Jos entinen hyvä ajatukseni saksalaisesta rehellisyydestä tämmöisten kokemusten kautta vähän rupesi horjumaan, ei ole minun syyni; ja tuo alituinen juomarahain hävytön mankuminen pienimmästäkin palveluksesta saattaa matkustajan oikein tuskaan.