Mitä taas puhtauteen tulee, ei sekään ansaitse erityistä kiitosta, sillä kartanoin sisäpuolet eli pihat ovat useinkin niin rohjua ja lokaa täynnä, että näyttää siltä kuin ei niitä milloinkaan ruokottaisi, ja käytävistäkin tuoksuu matkustajalle toisinaan paha haisu vastaan.

Kesä oli jo puolille joutunut ja minun punaiset sadanmarkan setelini olivat vähitellen niin hälvenneet, että rupesi jo kotimatka muistumaan mieleen. Mutta ennenkuin Jenastani erkanin, tahdoin kumminkin tehdä vielä pienen retken tuonne halattuuni Thüringerwald’in vuoristoon. Hyvän unkarilaisen ystäväni Vandrakin kanssa istuinkin eräänä kauniina heinäkuun päivänä kolmannen luokan vaunuihin ja matkasimme näin ensin Rudolphstadt'iin, jossa katselimme ruhtinaan kaunista linnaa ja silittelimme hänen uhkeita vaunu- ja ratsas-hevosiansa. Siitä sitte läksimme jalkataneissa astumaan pitkin Saale-virran rantaa eteenpäin. Poikkesimme pian vasemmalle kädelle, kävimme jotakin kuttu-porrasta myöden yli virran ja tulimme Meiningin ruhtinaan alueelle. Täältä saimme erään talonpojan oppaaksemme, joka kuljetti meitä niinkutsutulle Schillerin töyräälle, jonka töyrään kylkeen on hakattu Schillerin malmista valettu rintakuva. Schiller on nimittäin nuorempana läheisessä Volkstedt'in kylässä asuessaan viettänyt täällä tämän kauniin kummun lehteväin puiden varjossa monta rauhallista hetkeä, ja täällä luonnon hiljaisuudessa on kai moni hänen kauniista runoelmistansa saanut alkunsa.

Kun tältä kummulta läksimme astumaan eteenpäin, vei oppaamme meidät harhaan ja tulimme niin Meiningiläisten pelloille, jossa pellonvartija rupesi meitä hätyyttämään. Mutta mepä saimme jalat allemme ja juoksimme aika huippaa pitkin joen jyrkkää, tiheä-pensaista rantaa takaisin Schwarzburg-Rudolphstadtin ruhtinaan maahan, joten pääsimme takaa-ajajastamme. Kävimme nyt uudestaan Saale-virran poikki ja matkasimme vielä samana päivänä Volkstedtin kylän ja Schwarza’n kautta Blankenburg’iin, joka on vähäinen kauppala ihan vuoriston juurella. Täällä pidettiin kesämarkkinoita ja me tulimme juuri parhaasen sähyyn.

Seuraavana päivänä pitkitimme matkaamme itse Thüringerwaldin vuoristoon. Tie luikerteli monipolvisena pitkin Schwarza-joen vartta, joka kohisten juoksee syvän lakson pohjassa. Tämä lakso oli useassa kohden niin ahdas, että oli täytynyt uurtaa tie vuoren kylkeen. Kahden puolin kohosivat vuoriseinät äkkijyrkkinä mutta kuitenkin metsäisinä. Ilma, joka muualla oli helteinen, tuntui täällä lakson pohjassa, jonne auringon säteet eivät juuri milloinkaan pääse paistamaan, varsin viileältä. Täällä kävelimme kuin suuren suuressa juhlasalissa, jonka korkeat seinät olivat verhotut tummalla vihannuudella ja kattona kaarteli sininen taivas. Siellä täällä kohosi jonkun vanhan linnan raunio vuoren harjalta yli pimeän metsän ja loisteli päivän kirkkaassa valossa, sillä aikaa kuin me puolihämärässä astuskelimme lakson pohjassa. Metsäsikoja ja hirviä, sanotaan usein nähtävän näillä seuduin, mutta meille ei sitä onnea ollut suotu.

Me pitkitimme matkaamme Schwarzburg’iin asti, jossa vuoret siirtyvät vähän etemmäksi joen varrelta, tehden sillä tavoin tilaa vihreille niityille ja viljaville pelloille, joiden keskeltä itse Schwarzburgin linna kohoaa komeana. Me nousimme oikealla kädellämme olevalle korkealle vuorentörmälle, nimeltä Trippstein, Se ylenee yli Thüringerwaldin metsien, ja sieltä oli meillä ihmeen kaunis näköala yli Schwarzburgln linnan ja sen ihanan alueen. Suorastaan allamme enemmän kuin 1000 jalan syvyydessä oli metsäin sylissä vihanta nurmi, jolla karja kävi laitumella ja kelloin kilinä kuului somalta tuolta alhaalta meidän ilmaiselle asemallemme. Tähän on vuoren jyrkimmälle äyräälle rakettu pieni tuohinen maja matkustajia varten, joita täällä käy kosolta ihailemassa tämän vuorimaiseman suloutta. Vuorelta alastulossamme kävimme oikotietä läpi uhkean kuusikon. Niin pitkiä suoria puita harvoin nähdään, kuin täällä kasvoi pitkin vuoren rinnettä. Ikäänkuin korkeat kiviset patsaat kohosivat niiden vartalot alastomina ylös ilmoille ja ylimpänä heilui vaan tuo tuuhea latva. Äänikin kumisi kummalliselta tässä korkeassa pylväskäytävässä.

Schwarzburgissa vietimme yötä, ja mielellämme olisimme seuraavana päivänä vielä matkanneet etemmäksi tähän ihanaan vuoristoon, jonka suloudesta jo esimaun olimme maistaa saaneet, mutta matkatoverini aika ja minun varani eivät sitä sallineet, vaan oli meidän tästä nyt kääntyminen takaisin.

III.

Jenaan takaisin tultuani, säälin heti kaikki kamsuni kokoon ja läksin seuraavana päivänä matkalle kaukaista kotoa kohden. Rahani olivat jo niin vähiin supistuneet, että minun täytyi käyttää neljännen luokan vaunuja, eteenpäin päästäkseni. Matkustaminen niillä ei tosin ole mikään huvitus, mutta lyhyitä matkoja tekee vaikka nyrkillä, kun vaan pikaisesti eteenpäin pääsee, ja niin on laita neljännen luokan vaunuissa, jotka tavallisesti pannaan kaikkein muiden matkustajavaunujen eteen juuri höyryveturin perään parhaasen tuoksuun ja savuun.

Matkani kävi ensiksi Hallen kautta Berliniin. Ja koska menomatkallani en ollut ehtinyt tätä Saksan pääkaupunkia lähemmin katselemaan, päätin sen nyt kotimatkallani tehdä. Ensimäisenä päivänä en kuitenkaan ehtinyt muuta kuin vähän pintapuolisesti tarkastelemaan kaupungin keskustaa. Kävin, näet, ensiksi yli komean, kuvapatsailla kaunistetun Linnasillan ja astuskelin sitte pitkin Berlinin komeinta katua "Unter den Linden". Bädekerin punakantinen matkaopas oli minulla kädessä ikäänkuin syöttinä Berlinin pitkäsormisille lurjuksille, noille niinkutsutuille Bauernfänger'eille, joiden tuttavuuteen teki mieleni päästä, tullakseni tuntemaan olivatko he niin vaarallisia, kuin huhu tiesi kertoa. Kauvoja ei minun ollutkaan tarvis odottaa, kun jo lähestyy minua hienomaisesti puettu herra ja alkaa kainostellen tehdä tuttavuutta, kysellen milloin se ja se museo tai taidekokousto on avoinna. Hän sanoi olevansa joku maatilanomistaja Holsteinista, oli äsken tullut ensimäistä kertaa Berliniin, jonka tähden pyysi saada tehdä minulle seuraa, koska minulla oli noin hyvä opas, kuin tuo punakantinen Bädeker, muassani. Sillä aikaa kuin minä Bädekeristäni etsein hänelle vastausta hänen kysymyksiinsä, pyörähtelivät tuon herrasen silmät omituisella tavalla ympäri päässä. Ja pitkää matkaa emme olleet yhdessä kulkeneet, kun jo kaupunki, joka äsken oli hänelle ihan outo ollut, yhtäkkiä muuttuu hänelle varsin tutuksi. Hän neuvoo minua sinne ja tänne. Erittäinkin tahtoi hän saada minua lähtemään muassaan eräälle torille, jossa sanoi ruiskuja katseltavan, ja siellä muka oli paljon väkeä koossa, ruhtinaallisia henkilöitä ja muita Berlinin pönäköitä olisi siellä nähtävänä. Tuo toverini liiallinen kiihko näytti minusta epäiltävältä, jonka tähden en luonut hänen kehoituksiinsa mitään huomiota. Mutta hänestä oli vaikeampi saada eriseuraa, kuin alussa olin luullut. Askel askelelta seurasi hän minua koko Unter den Linden-kadun mitan Brandenburgin portille asti. Tässä hän vielä teki viimeisen yrityksen, saadaksensa minua ansaansa. Tyhjät vaunut sattuivat siitä kulkemaan ohitse ja niihin nyt piti kaiken mokomin istuttaman. Mutta minä en ollut niin helposti satimeen menevä otus. Kun hän vihdoinkin havaitsi kaikki yrityksensä turhiksi, jätti hän minut rauhaan.

Kun hetken aikaa olin katsellut kummastellut Brandenburg’in portin harjalla nelivaljaisilla ratsailla ajavaa uljasta Victorian kuvaa, kävin samasta portista sisään Thiergarten’in puistoon ja ohjasin nyt kulkuni tuonne taipaleen matkan päässä näkyvälle Voiton pylväälle. Uljaasti se kohoaa eräällä avonaisella alalla 195 jalan korkuisena sinistä taivasta kohden. Se lepää mahtavalla harmaakivisellä alustalla, jonka neljään sivuun on vaskeen kuvattu tapauksia vuotten 1864, 66, 70 ja 71 sodista, joiden voittojen muistoksi tämä kopea pylväs on pystytetty. Etusivulla nähdään kuinka tuo voitollinen armeija, torvien soidessa, keisarin johtamana, tulee riemuiten kotia Berliniin ja kuinka pääkaupungin neitoset juhlapuvussa astuvat heille vastaan ja tarjoovat keisarille tuota verellä ansaittua laakeriseppelettä. Muilla sivuilla on kuvattuna miekan vähäisempää melskettä; kuinka kuolon enkeli niittää tuota puolikypsynyttä viljaa; kuinka sitä ja sitä patteria valloittaissa voittajat riemuitsevat ja tappiolle joutuneet pakenevat tuskaantuneina. Kuusitoista vähempää marmoripatsasta seisoo tällä alustalla ja niiden ylitse kohoaa vapaana itse pylväs, kolmesta kohtaa ympäröittynä kullatuilla kannuilla, jotka sodissa on voitettu. Kaikkein ylimpänä pylvään päässä on Victorian siivellinen kullattu kuva: hän pitää vasemmassa kädessään voitollista sotalippua ja kohottaa oikealla kädellään suurta kultaista laakeriseppelettä.