Homa saatettiin kirkkoon samalla tavalla kuin edellisenäkin iltana; taaskin hänet jätettiin yksin lukitun oven taakse. Yksin jäätyänsä alkoi arkuus vallata hänet jälleen. Nytkin hän näki tummat pyhimysten kuvat, kiiltävät kehykset ja tutun mustan arkun pelottavassa hiljaisuudessa.
"No!" sanoi hän: "nythän minun ei tarvitse sitä hämmästyä. Ensi kerralla tuntui kaamealta. Niin, ainoastaan ensi kerralla oli vähän hirvittävää, mutta ei enää; ei tunnu yhtään kaamealta."
Hän meni nopeasti kliirosille, piirsi ympyrän ympärilleen, lausui muutamia manauksia ja alkoi lukea kovalla äänellä, päättäen olla kohottamatta silmiään kirjasta ja kääntämättä mihinkään huomiotansa. Hän sai jo tunnin verran lukeneeksi, kun häntä alkoi väsyttää ja yskittää; hän otti nuuskaa taskustaan ja, ennenkuin pisti sitä nenäänsä, käänsi arasti silmänsä arkkua kohti. Hänen sydämensä kylmeni: ruumis seisoi aivan ympyrän laidassa ja kiinnitti häneen kuolleet vihertyneet silmänsä. Seminaarilainen vavahti ja kylmän väreitä tuntui hänen ruumiissaan. Hän kiinnitti silmänsä kirjaan ja alkoi lukea kovemmalla äänellä rukouksiansa ja manauksiansa samalla kuullen, kuinka ruumis kalisteli hampaitansa ja heilutteli käsiänsä, tahtoen tarttua häneen. Mutta luotuaan syrjäsilmäyksen toisella silmällään, huomasi hän, ettei se tapaillut häntä sieltä, missä hän oli; se ei näkynyt huomaavan häntä. Se alkoi kumeasti mumista ja kuolleilla huulillaan puhella kaameita sanoja: ne muistuttivat kiehuvan tervan porinaa. Hän ei voinut sanoa, mitä ne merkitsivät, mutta jotakin kaameaa ne sisälsivät. Kauhukseen käsitti filosofi, että ruumis manasi.
Sanat synnyttivät tuulenpuuskan kirkossa, kuului viuhkinaa kuin tuhansia lintuja olisi lennellyt kirkossa. Hän kuuli, kuinka siivet löivät kirkon akkunalaseja ja rautakehyksiä vasten, kuinka kynnet raappivat rautaa ja kuinka määrätön voima jyskytti kirkon ovea, tahtoen murtaa sen. Hänen sydämensä sykki ankarasti koko ajan; hän ummisti silmänsä ja luki yhä rukouksia ja manauksia. Äkkiä kuului kaukaa vihellystä: se oli kukon laulu. Perin väsynyt filosofi pysähtyi ja päästi helpotuksen huokauksen.
Kirkkoon tulijat tapasivat hänet aivan nääntyneenä; hän nojasi selkänsä seinää vasten ja silmät muljollaan katsoi lakkaamatta sisään tulevia kasakkoja. Hänet täytyi kuljettaa pois. Kun saavuttiin kartanoon, hän ravisti itseänsä ja käski antaa tuopin paloviinaa. Hän joi sen, siveli päätään ja lausui: "Maailmassa on paljon joutavaa, mutta kauhu… älä anna sen valloittaa itseäsi, silloin…", filosofi heilautti kättään ja vaikeni.
Hänen ympärillään olijat pudistivat päätään nämä sanat kuullessaan. Myöskin pikku poika, jonka koko palvelusväki katsoi voivansa lähettää edestänsä askareita toimittamaan, myöskin tämä poikaraukka seisoi suu auki ihmetellen.
Samaan aikaan kulki ohitse keski-ikäinen vaimo, pyöreä, vahva-vartaloinen, vanhemman keittäjättären apulainen, suuri kiemailija, jolla oli tapana laittaa räikeitä koristuksia pukuunsa.
"Päivää, Homa!" lausui hän, huomattuaan filosofin. "Ai, ai, ai, mikä sinun on?" kiljasi hän sitten, lyöden kätensä yhteen.
"Mitä nyt, typerä akka?"
"Oi, Jumalani! sinähän olet aivan harmaa!"