Kuului kukon laulu. Se oli jo toinen: maahiset kuulivat ensimäisen. Säikähtyneet henget syöksyivät joka suunnalle, ikkunoita ja ovia kohti päästäkseen pikemmin pakoon, mutta turhaan: niin jäivät he sinne, oviin ja akkunoihin kiinni tarttuneina.
Kirkko jäikin tällaiseksi ikuisiksi ajoiksi, hirviöt sen akkunoihin ja oviin kiinni. Sen ympärille kasvoi metsä, aroheinä, villiorjantappura, peittäen sen niin tyystin, ettei kukaan nyt löydä tietä sinne.
* * * * *
Kun huhut tästä saapuivat Kijeviin, ja teologi Haljava vihdoinkin kuuli filosofin kohtalosta, vaipui hän kokonaiseksi tunniksi mietteisiin. Tällä välin oli hänen elämässään tapahtunut suuria muutoksia. Onni oli ollut suotuisa: hän oli suorittanut oppikurssin ja päässyt kellonsoittajaksi kaupungin korkeimpaan kellotapuliin. Hän esiintyi melkein aina nenä särkyneenä, sillä kellotapuliin vievät puiset rappuset olivat hänen mielestään aivan mahdottomasti tehdyt.
"Oletko kuullut, miten Homalle on käynyt?" kysyi hänen luokseen tullut Tiberi Gorobets, josta tällä välin jo oli tullut filosofi ja jonka muotoa nuorekkaat viikset somistivat.
"Niin, semmoisen kohtalon valitsi Jumala hänen osalleen", lausui kellonsoittaja Haljava, "lähtekäämme kapakkaan ja muistakaamme hänen sieluansa."
Nuori filosofi, joka intoilijan kiihkolla alkoi oikeuksiansa hyväkseen käyttää, niin että hänen housunsa, takkinsa, vieläpä lakkinsakin olivat väkiviinan ja tupakan poron tahraamat, suostui heti ehdotukseen.
"Homa oli erinomainen ihminen", sanoi kellonsoittaja, kun liikkaava kapakoitsija toi hänelle kolmannen tuopin. "Oivallinen mies! Ja niin meni ilman mitään syytä."
"Minä tiedän, miksi hän joutui turmioon: siksi, että hän pelkäsi; jos hän ei olisi peljännyt, niin noita ei olisi voinut tehdä hänelle mitään. Tarvitsee vain, kun on ensin ristinyt silmänsä, sylkäistä sen hännälle, niin ei mitään pahaa tapahdu. Minä jo tiedän tuon kaiken. Meillähän täällä Kijevissä ovat noitia kaikki tori-muijat, kaikki järjestään."
Kellonsoittaja nyökkäsi päätään hyväksymisen merkiksi. Mutta huomattuaan, ettei hänen kielensä pysty lausumaan yhtään sanaa, nousi hän varovasti pöydästä, ja kovasti hoiperrellen meni tavalliseen kätköönsä syvälle aroheinikkoon; minkä ohessa hän ei unhoittanut vanhan tapansa mukaan siepata vanhaa kengänpohjaa mukaansa, jonka huomasi kapakan lattialla.