Tiellä katseli filosofi lakkaamatta sivulleen ja puheli hiljaa saattajilleen. Mutta Javtuh oli ääneti; itse Doroshkin oli vähäpuheinen. Oli helvetillinen yö. Sudet ulvoivat kokonaisina laumoina, ja koirainkin haukunta tuntui kaamealta.
"Tuntuu kuin joku ulvoisi: susi se ei ole", lausui Dorosh. Javtuh oli vaiti. Filosofilla ei ollut mitään vastaukseksi.
He lähestyivät kirkkoa ja astuivat sen holveihin, joiden ränsistyneisyys osoitti, miten vähän maatilan omistaja huolehti Jumalasta ja omasta sielustaan. Jahtuh ja Dorosh poistuivat, kuten ennenkin, ja filosofi jäi yksin.
Kaikki oli samallaista. Hän pysähtyi hetkeksi. Keskellä kirkkoa oli edelleen kauhean noidan arkku. "Minä en pelkää, en totisesti!" lausui hän, ja tehtyään piirin ympärilleen, kuten ennenkin, alkoi muistella kaikkia ennen oppimiansa rukouksia pahoja henkiä vastaan. Hiljaisuus tuntui kaamealta; kynttilät läpättivät ja loivat valoa kirkkoon. Filosofi käänsi kirjan lehden, sitten toisen ja huomasi lukevansa aivan toista kuin mitä kirja sisälsi. Kauhuissaan hän teki ristinmerkin ja alkoi laulaa. Tämä rohkaisi häntä vähän; lukeminen sujui, lehti kääntyi toisensa perästä.
Äkkiä… keskellä syvää hiljaisuutta… putosi arkun kansi kolisten lattialle ja kuollut kohosi arkussaan. Se oli vielä kaameamman näköinen kuin ensi kerralla. Sen hampaat kalisivat hirmuisesti, huulet vavahtelivat suonenvedon tapaisesti ja päästivät manauksia. Tuulenvihuri nousi kirkossa, pyhimysten kuvat putosivat lattialle, samoin akkunalasit. Ovet irtaantuivat saranoiltaan ja määrättömän voimakas hirviö lensi Herran huoneeseen. Kaamea siipien suhina ja kynsien raappina täytti kirkon. Kaikki lensivät ja kiisivät etsien filosofia joka paikasta.
Homalta läksi viimeinenkin kohmelo. Hän risti silmiään lakkaamatta ja supisi rukouksia mitä mieleen johtui. Samalla hän kuuli, että paha voima liikkui edestakaisin hänen ympärillään, ollen vähällä koskettaa häntä siivillään ja inhoittavalla hännällään. Hänellä ei ollut rohkeutta katsoa siihen; hän huomasi ainoastaan, että koko seinän peitti mahdottoman suuri hirviö, maahan asti ulettuvat hiukset olivat hajallaan; hiusverkon läpi katseli kaksi kaameata silmää, hiukan kohotetuin kulmin. Sen yläpuolella ilmassa riippui jotakin mahdottoman suuren rakon kaltaista; sen keskeltä pisti tuhansia pihtimiä ja okaita; mustaa maata riippui niissä kaistaleina. Kaikki katselivat häntä, etsivät, mutta eivät voineet löytää salaperäisestä ympyrästä. "Tuokaa Wii, maahiaisten ruhtinas tänne! Noutakaa maahistenruhtinas!" kuului kuolleen ääni, kuolleen, joka oli kaikkien näiden demonien ruhtinatar.
Ja äkkiä tuli hiljaisuus kirkkoon; kaukaa kuului susien ulvontaa, ja kohta kaikui kirkko raskaista askelista. Kun filosofi katsahti kulmiensa alta, huomasi hän, että kirkkoon tuotiin jotakin matalakasvuista, tanakkaa, vääräsääristä ihmistä. Hän oli kokonaan mustan mullan peitossa. Hän astui raskaasti, tuontuostakin kompastuen. Hänen silmäluomensa ulottuivat maahan asti. Kauhulla huomasi Homa, että hänen kasvonsa olivat rautaiset. Hänet asetettiin sille paikalle, jossa Homa seisoi.
"Kohottakaa minun silmäluomeni: en näe!" lausui maahisten ruhtinas maanalaisella äänellä, — ja koko joukko hyökkäsi täyttämään hänen käskyänsä.
"Älä katso!" kuiskasi joku sisäinen ääni filosofille. Hän ei malttanut, vaan katsahti.
"Tuossa hän on!" huudahti ruhtinas ja pani rautaisen sormensa hänen päällensä. Ja kaikki, koko lauma, hyökkäsi filosofin kimppuun. Hengettömänä hän vaipui maahan ja kauhusta erkani hänen sielunsa hänestä siinä hetkessä.