Tämä aika tuli vihdoinkin. Myöskin Javtuh ummisti silmänsä auringon paisteessa. Sydän pamppaillen läksi filosofi hiljaa puistoon, josta hänen mielestään oli sopivin huomaamatta paeta kedolle. Puisto, kuten tavallista, oli kovasti metsittynyt ja aivan kuin luotu salaisia yrityksiä varten. Oli vain yksi polku. Kaikkialla muualla kasvoi tiheässä kirsikkapensaita, seljapuita, takiaisia. Sankka humalisto peitti ikäänkuin verkkona tämän kirjavan puu- ja pensaskokoelman, muodostaen katon sen päälle. Humalisto oli puiston rajana; sen takana aukeni sankka aroheinikko kuin kokonainen metsä ikään, jota uteliaan silmä ei näyttänyt vielä katselleen, ja viikate olisi lentänyt sirpaleiksi, jos se terällään olisi tahtonut sen puituneita paksuja latvoja taittaa.
Kun filosofi aikoi tunkeutua humalistoaidan lävitse, kalisivat hänen hampaansa pelosta ja hänen sydämensä löi niin ankarasti, että hän itsekin säikähti. Hänen pitkän viittansa liepeet tuntuivat tarttuneen maahan ikään kuin joku olisi ne naulannut kiinni. Kun hän pääsi humaliston läpi, tuntui kuin hänen korvansa olisivat menneet lukkoon kimakasta huudosta: "Mihin, mihin?" Filosofi pujahti heinikkoon ja läksi juoksemaan, alinomaan kompastuen vanhoihin juuriin ja tallaten myyränpesiä jaloillaan. Hän huomasi, että heinikosta päästyään hänen oli juostava kedon yli, jonka takaa tiheä orjantappurapensaikko häämöitti, jossa hän katsoi olevansa turvassa. Pensaikon sivuutettuaan hän otaksui tapaavansa tien Kijeviin. Hän juoksi kedon yli nopeasti ja joutui äkkiä orjantappurapensaikkoon. Hän ryömi pensaikon läpi jättäen palkkioksi palan takistaan kuhunkin terävään okaan. Hän tuli nyt pieneen rotkoon. Rotkossa kasvavan pajun oksat ulottuivat paikoin melkein maahan asti. Pienoinen lähde välkkyi puhtaana kuin hopea. Ensi työkseen filosofi heittäytyi juomaan kirkasta lähdevettä, sillä hän tunsi sietämätöntä janoa. "Raikasta, makeaa vettä!" lausui hän, huuliaan kuivaten: "tässä voi levähtää!"
"Ei, parasta on paeta edelleen: jos vielä ajavat takaa!"
Nämä sanat kuuluivat hänen korviensa juuresta. Kun hän katsahti sivulleen, näki hän Javtuhin seisovan edessään.
"Pirun Javtuh!" ajatteli filosofi: "jos kykenisin, niin ottaisin sinut käsiteltäväkseni, pehmittäisin hyvällä tammikepillä inhoittavan naamasi ja joka paikan ruumiistasi."
"Sinä teit turhaan niin suuren mutkan", jatkoi Javtuh: "olisi ollut paljoa parempi, jos olisit valinnut sen tien, jota minä tulin: suoraan tallien ohitse. Takkiasikin on sääli. Hyvää verkaa. Paljonko maksoit arshinasta? Olemme muuten kävelleet tarpeeksi: on aika lähteä."
Filosofi kulkea retuutti Javtuhin perässä… "Nyt se kirottu noita antaa minulle!…" ajatteli hän. "Mutta oikeastaan? Mitä minä pelkään? Enkö ole kasakka? Luinhan jo kaksi yötä, kyllä Jumala auttaa kolmannenkin ylitse. Kirottu noita näkyy tehneen aika paljon syntiä, koska paha voima niin kovasti pitää hänestä kiinni."
Näissä mietteissä saapui hän herraskartanoon. Hän pyysi Doroshaa, joka taloudenhoitajan välityksellä joskus pääsi panin kellariin, tuomaan sieltä pullon sikunaviinaa, ja ystävykset istuivat sitte vajan viereen sekä ryyppäsivät ainakin puoli ämpäriä, niin että filosofi hypähti äkkiä ylös ja huudahti: "Soittajia! välttämättömästi soittajia!" ja malttamatta odottaa niiden tuloa, läksi pihamaalle varatulle tanssipaikalle kiihkeästi hyppimään tropakaa [vähävenäläinen tanssi]. Hän tanssi yhtä mittaa puolisille saakka, niin että palvelusväki, joka tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti kokoontui tanssijan ympärille, väsyi lopulta ja läksi pois, lausuen mennessään: "Sepä vasta kauan tanssii!" Lopulta filosofi väsyi ja nukkui samalle paikalle. Vasta saavillinen kylmää vettä sai hänet heräämään illalliselle. Illallisella hän selitti, mitä oikealla kasakalla ymmärretään; hän on kasakka, joka ei pelkää mitään tässä maailmassa.
"On aika", lausui Javtuh: "lähtekäämme."
"Kielesi pitäisi leikata irti, kirottu lurjus!" ajatteli filosofi, ja noustuaan ylös, lausui ääneen: "lähtekäämme vaan!"