Kun seminaarin jokseenkin heleä-äänistä kelloa Veljesluostarin portilla Kijevissä oli aamulla soittaa läpäytetty, niin heti ilmestyi kaduille koululaisia ja seminaarilaisia joukottain kaupungin kaikista osista. Grammatikot, retorit, filosofit ja teologit laahustivat vihkot kainalossa kouluun. Grammatikot olivat vielä hyvin pieniä: kävellessään he tyrkkivät toisiaan ja väittelivät ohuella sopraano-äänellä keskenään; he olivat meikein kaikki rikkinäisissä, lian tahraamissa puvuissa ja taskut olivat aina kaikellaista rojua täynnä, kuten noppia, papukkoja, sulkapillejä, piirakan palasia ja joskus myöskin pieniä varpusia, joista joku alkoi visertää kuoleman hiljaisuuden vallitessa luokalla, tuottaen omistajalleen jokseenkin kovia iskuja molempiin kämmeniin, joskus myöskin ruoskaa selkään. Retorit kulkivat vakavampina; heidän pukunsa oli useinkin aivan ehyt, mutta heidän kasvoillaan oli sensijaan melkein aina jokin koristus: joskus oli toinen silmä painunut otsan alle, joskus pullottivat huulet kuin täyteen puhallettu rakko, joskus taas näkyi kasvoilla jokin muu retorin arvoa muistuttava merkki. He puhelivat ja väittelivät tenoriäänellä. Filosofit ottivat kokonaisen oktaavin alempaa. Heidän taskuissaan ei ollut muuta kuin väkevää tupakkaa. He eivät tehneet minkäänlaisia varastoja, vaan söivät heti kaiken sen, minkä käsiinsä saivat; heistä löyhkäsi tupakka ja paloviina, joskus niin vahvasti, että ohikulkeva käsityöläinen pysähtyi pitkäksi ajaksi metsäkoiran tavoin nuuskimaan ilmaa.
Tähän aikaan oli torikauppa tavallisesti juuri alkanut, ja kaupustelijamuorit nisu-, arbuusi-, auringonsiemen- ja piirakkakorit käsivarrella tarttuivat kilvan koululaisten vaatteitten liepeisiin.
"Nuoret herrat, nuoret herrat! tänne, tänne!" huusivat he kaikilta tahoilta: "hyviä rinkelejä, unikkokakkuja, vehnäpiiraita, ostakaa, ostakaa!"
Toinen muori taas, osoittaen pitkänsuikeita vehnäleipiä, kirkui, "ostakaa minulta, erittäin maukkaita omia leipomia."
"Älkää ostako tuolta: katsokaa minkälainen hän on, ruma nenä ja kädetkin ovat likaiset…"
Mutta filosofeihin ja teologeihin he eivät uskaltaneet koskea, sillä näillä oli aina tapana ottaa ainoastaan maistiaisiksi, eikä suinkaan vähän, vaan aivan kourantäydeltä.
Seminaariin saavuttuaan hajaantui joukko mataliin, mutta kumminkin jokseenkin avariin, pienillä akkunoilla, leveillä ovilla ja likaisilla penkeillä varustettuihin luokkahuoneisiin. Luokka täyttyi äkkiä aika hälinästä: grammatikon sointuva sopraano sattui täsmälleen pienten akkunalasien helinään ja akkunalasi vastasi melkein samalla sävelellä. Nurkassa pauhasi retori, jonka suun ja paksujen huulien pitäisi kuulua vähintäänkin filosofille. Hän puhui basso-äänellä; kaukaa kuului ainoastaan: "bu, bu, bu.".. Kun opettaja tunnin aikana loi toisen silmänsä penkin alle, näki hän vehnäleivän tahi piirakan, tahi kurpitsan siemeniä pistävän oppilaansa taskusta esiin.
Kun tämä oppinut joukko kerkesi luokalle jonkun verran aikaisemmin tahi kun professorin tiedettiin myöhästyvän, niin silloin ryhdyttiin yhteisestä sopimuksesta tappelemaan. Ja siihen oli kaikkien otettava osaa, sensorinkin, jonka velvollisuutena oli järjestyksen ylläpitäminen ja koko oppilassäädyn siveellisyydestä huolehtiminen. Kaksi teologia tavallisesti ratkaisi, tapeltiinko luokka luokkaa vastaan, tahi jakaannuttiinko kahteen yhtäsuureen joukkoon. Joka tapauksessa aloittivat grammatikot taistelun, mutta kun retorit siihen yhtyivät, pakenivat he heti ja seurasivat sitte penkeillä seisten tappelun kulkua. Sitte yhtyivät pitkäviiksiset filosofit rytäkkään ja lopuksi paksuniskaiset teologit. Tappelu päättyi tavallisesti siten että teologit antoivat kaikille selkään, ja filosofien täytyi kylkiään pidellen mennä penkeille huoahtamaan. Luokalle saapunut professori, joka aikoinaan itse oli ottanut osaa samallaiseen voimainkoetukseen, huomasi heti oppilaittensa palavista poskista, että taistelu oli ollut kuuma, ja samalla kun hän antoi retoria vitsalla sormille, kuumensi toinen professori toisella luokalla kepillä filosofin kämmeniä. Teologien suhteen meneteltiin aivan toisin: he saivat maistaa lyhyistä nahkapampuista.
Juhlapäivinä pääsivät seminaarilaiset kotiinsa. Joskus esitettiin näytelmiä. Silloin kunnostautui aina jokin Kijevin kellotapulin mittainen teologi esittäen Herodiasta tahi Pentefriaa. Palkkioksi he saivat palasen aivinaa, pussillisen ryynejä, keitetyn hanhen puoliskon ja muuta sellaista. Koko tällä oppineella joukolla, sekä ala- että yläluokkalaisilla, joilla oli jotakin perinnäistä vihaa välillään, oli hyvin vähän varoja elantoon, niin että oli aivan mahdotonta laskea, kuinka monta lihakokkaretta kukin heistä illallisen aikana pisti poskeensa. Tämän vuoksi eivät varakkaiden vapaaehtoiset lahjoitukset riittäneet mihinkään. Silloin lähetti filosofeista ja teologeista kokoonpantu senaatti grammatikot ja retorit pussit kainalossa erään filosofin johdolla vieraita kasvitarhoja tyhjentämään. Joskus oli senaattikin mukana tällaisella retkellä. Ja seminaari söi silloin kurpitsapuuroa. Senaattorit itse nauttivat arbuseja ja meloneja niin runsaasti, että opettajat seuraavana päivänä tunnilla kuulivat samallaista murinaa sekä heidän suustaan että vatsastaan. Seminaarilaisilla oli pukuna pitkäntakin tapainen pitkä viitta.
Suurin juhlatapaus seminaarissa oli kesälomalle lähtö. Loma alkoi kesäkuussa.