— 'Entäs sotamiehen nuttu?' kysyy ispravnikka ja paukauttaa jälleen kaupanpäällisiksi jonkun tuntuvan sanan. 'Minkästähden sen olet varastanut ja samoin papilta kirstun vaskirahoineen?'
— 'En suinkaan', vastaat sinä, etkä värähdäkään, 'varkaan ammattia en ole vielä milloinkaan harjoittanut'.
— 'Kuinkas sitten nuttu löydettiin sinulta?'
— 'Sit' en tiedä! Varmaankin sen joku lienee tuonut'.
— 'No onpa sinua konna, onpa aika konna', puhuu ispravnikka, pyöritellen päätään ja kädet puuskassa. 'Raudat jalkaan ja mies tyrmään!'
— 'Kuinka vaan tykkäätte', vastaat sinä. Ja sitten otat taskustasi nuuskarasian ja tarjoot ystävällisesti nuuskaa kahdelle sotavanhukselle, jotka panevat rautoja jalkoihisi. Sä kyselet heiltä kauanko ovat jo olleet virkaerossa ja missä sodassa ovat olleet. Ja niin sinä aikojasi elelet vankihuoneessa, sillä välin kuin asiatasi tutkitaan Oikeudessa. Näin päättää vihdoin oikeus: Se ja se on Tsarevo-Kokshaishka'sta lähetettävä sen ja sen kaupungin vankilaan. Sikäläinen Oikeus taas päättää: Se ja se on lähetettävä Vesjegonsk'iin. Ja niin sinä muuttelet majaa tyrmästä tyrmään ja uutta asuntoa katsellessasi virkat: 'ei, kyllä Vesjegonsk'in tyrmä on vähän parempi: siellä oli tilaa babkiakin heitellä [Venäläinen kisa sorkkaluilla. Suoment, muist.] ja seurakin oli isompi'. — "Abakum Firow! Mikäs sinä olet? Missähän sinä, poikaseni, oleksit ja voleksit? Volgan varsilleko tiesi on osannut ja oletko vapaasen elämään mieltyneenä yhtynyt purlakoihin?…" [Purlakat ovat irtonaista työväkeä jyvälotjilla sisä-Venäjässä. Suom. muist.]
Tshitshikow pysähtyi ja vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa. Rupesiko hän miettimään Abakum Firow'in kohtaloa, vai muutoinko hän mietteisinsä vaipui, niinkuin ainakin vaipuu Venäjän mies, olkoon missä iässä, missä virassa ja varallisuuden tilassa tahansa, kun alkaa ajatella huimaa, reipasta elämätä. Ja tosiaankin, missä on nyt Firow? Huimasti huijailee ja hurrailee jyvälotjain laiturilla, saatuaan pestit kauppamiehiltä. Kukkaset ja nauhat liehuvat hatussa, koko purlakkain lauma iloitsee, jätellen hyvästi kultasiaan ja vaimojansa, soreita ja solakoita helmikauloja, kassapäitä; siinä rinkitanssia ja lauluja; koko tori kuohuu ja kiehuu. Kantajat sillä välin huutaen, toruen, kirkuen nostavat koukullansa selkäänsä yhdeksän puutaa ja pauhulla kaatavat hernettä ja nisua syväpohjaisiin lotjiin; sinne laskevat kaura- ja suurima-mattoja ja kauas ympäri toria näkyy jauhosäkkejä, kuni tykin luoteja suunnattomissa kasoissa, ja mahtavana katsoo koko jyvätykistö, kunnes on siirtynyt syviin lotjiin, ja sitten lähtee loppumaton laivasto perätysten, yhdessä jonossa kera keväisten jäitten. Kyllä siellä saatte työtä tehdä tarpeeksenne, purlakat! ja niinkuin yksissä ennen hurrasitte ja hulluilitte, niin nyt ryhdytte työhön ja hikeen, hinaten lotjia ja laulaen yhtä laulua, loppumatonta kuin Venäjän maakin.
— "Kas, johan kello on kaksitoista!" sanoi viimein Tshitshikow, katsahtaen kelloaan. "Mitäs minä tässä vitkailen? Aika menee niinkuin hyväänkin asiaan; ensin puhun jonkin joutavata ja sitten vielä vaivun ajatuksiin. Pöllö, mikä pöllö!"
Tämän sanottuaan muutti hän skottilaisen pukunsa europalaiseksi, veti vyönsä kireemmälle, pirskautti päällensä eau-de-cologne'ia, otti lämpöisen lakin käteensä ja paperit kainaloonsa ja läksi sivilioikeuteen tekemään kauppakirjoja valmiiksi. Hänen kiiruhtamiseensa ei ollut syynä myöhästymisen pelko, hän ei peljännyt myöhästyvänsä, sillä presidentti oli hänen tuttavansa ja saattoi hänen mielensä mukaan joko pitkittää Oikeuden istuntoa tahi keskeyttää sen, aivan kuin ennen muinoin Homeron Zeus Jumala pitensi päiviä ja lähetti pikaisesti öitä, kun piti keskeyttää lempimäinsä sankarien kina tai antaa niille tilaisuutta tapella kylliksensä. Siksi hän ei kiirehtinyt, vaan hänen itsensä teki mieli saada asia päätetyksi niin pian kuin mahdollista. Siihen saakka tuntui hänestä kaikki vähän levottomalta ja hankalalta, mieleen tuli näet aina se ajatus, ett'eivät hänen talonpoikansa ole sittenkään aivan oikeita talonpoikia, ja semmoisissa tapauksissahan pitää saada tuonlainen taakka pois hartioilta. Tuskin hän oli ennättänyt kadulle, miettien näitä asioita ja kantaen hartioillaan karhua, ruskean päällyksen alla, niin jo kohtasi juuri poikkikadun kolkassa erään herran, jolla myös oli karhu ruskean päällyksen alla ja lämmin lakki korvalippujen kanssa. Herra huudahti; se oli Manilow. Ystävykset sulkivat toisensa sylihinsä ja seisoivat viiden minutin verran tuossa asemassa. Kummaltakin puolen muiskattiin suuta niin kovasti, että kumpaisellakin kivisti etuhampaita koko päivän. Manilow oli niin täynnä ihastusta, ett'ei hänen kasvoilleen jäänyt kuin nenä ja huulet: silmät olivat kokonaan kadonneet. Neljänneksen tuntia puristeli hän molemmilla käsillään Tshitshikow'in kättä ja lämmitti sen tulikuumaksi. Kaikkein hienoimmilla ja suloisimmilla sanoilla kertoi hän lentäneensä sulkemaan Pavel Ivanovitsh'ia syliinsä, ja puhe päättyi semmoiseen sievistelylauseesen, että senlainen olisi ollut sopiva tytölle, jonka kanssa mennään tanssimaan. Tshitshikow avasi suunsa, tietämättä vielä itsekään mitä vastata, kun Manilow samassa otti turkkinsa alta ruusupunaisella nauhalla sidotun paperikääryn.
— "Mitä tässä on?"