Sen sanottuaan sattui Tshitshikow katsahtamaan Sobakevitsh'iin, ja vaikka tämä oli liikkumaton kuin ennenkin, oli Tshitshikow kumminkin lukevinaan hänen kasvoillansa:
— "Jo tuli vale! Lieneekö siellä jokea ja lampea, lieneekö koko maatilaakaan!"
Tuttavusten tällä tavoin puhellessa alkoi vähitellen kokoontua vieraita miehiä: lukijan tuttava, silmää iskevä prokuratori, lääkintätoimen inspehtori, Truhatshevski, Begushkin ynnä muut, niinkuin Sobakevitsh sanoi: tyhjän toimittajat. Useat heistä olivat Tshitshikow'ille vento vieraita; loput haalittiin paikalla viraston virkamiehistä. Saapuville tuotiin sekä kirkkoherra Kyrillon poika että itse kirkkoherrakin. Jokainen vieras mies kirjoitti nimensä kaikkine arvoineen ja ansioineen, ken vasemmalle, ken oikealle kallistuvilla kirjaimilla, ken milt'ei nurinniskoisilla, tekaisten kirjaimia, jommoisia ei Venäjän kirjakielessä vielä oltu nähtykään. Tuttavamme Ivan Antonovitsh teki tehtävänsä peräti nopeasti, kauppakirjat kirjoitettiin, merkittiin, pantiin kirjaan ja joka paikkaan, niinkuin asia vaatii, ja otettiin niistä puolen prosentin vero ja sinettivero, niin ett'ei Tshitshikow'in tarvinnut maksaa kuin varsin vähäinen summa. Antoipa presidentti vielä käskyn, jonka mukaan häneltä otettiin ainoastaan toinen puoli kruununveroa; toinen pantiin, ties millä tavalla, erään toisen hakijan suoritettavaksi.
— "Kas niin", sanoi presidentti, kun kaikki oli saatu kuntoon, "nyt ei ole muuta jäljellä kuin harjakannut".
— "Kernaasti minun puolestani", sanoi Tshitshikow. "Määrätkää, olkaa hyvä, vaan aika. Olisihan synti ja häpeä, ellen näin miellyttävälle seuralle avata paukauttaisi moniaita pulloja kuohuvata".
— "Ei, te ymmärsitte väärin. Kuohuvata panemme me pöytään itse", sanoi presidentti, "sehän on meidän tehtävämme. Te olette vieraamme: meidän tulee vierastamme kestitä. Tiedättekös mitä, hyvät herrat? Tehdäänpäs näin: lähdetään nyt joka mies suoraa tietä polisimestarin luokse; hän on ihmeellinen mies: ei hänen tarvitse muuta kuin viitata vaan, kulkiessaan kalapuotien tahi viinakauppain ohitse, niin on meillä valmiina aimo aamiainen. Siinäpä sitten sopii viskaista whistiäkin vähän".
Tämmöistä ehdotusta ei saattanut vastustaa kukaan. Vieraat miehet kun vaan kuulivat kalapuoteja mainittavan, tunsivat heti ruokahalua. Kaikki sieppasivat lakkinsa ja hattunsa, ja Oikeuden istunto päättyi. Heidän kulkiessaan kanslian läpi, kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, varsin kohteliaasti Tshitshikow'ille ja sanoi hiljaa:
— "Talonpoikia olette ostaneet sadalla tuhannella, ettekä vaivoistani muuta antaneet kuin valkolaitaisen".
— "Niin, mutta mitäs talonpoikia nämä sitten ovat?" vastasi Tshitshikow hiljaa hänkin, "mitätöntä, joutavaa väkeä; eivät maksa puoliakaan".
Ivan Antonovitsh ymmärsi, että ostaja on lujaluontoinen mies eikä enempää anna.