— "Sallikaahan, sallikaahan minun vaan kertoa teille … Anna Grigorjevna kulta, sallikaahan minun kertoa! Tämä on semmoinen historia, ymmärrättenkös historia, ce qu'on appelle histoire", puhui vieras melkein epätoivoissaan ja aivan rukoilevalla äänellä.
Ei liene liikaa muistuttaa, että rouvain puheesen oli sekoitettu sangen paljo muukalaisia sanoja, jopa kokonaisia franskalaisia lauseitakin. Mutta vaikka onkin kirjoittaja täynnä pyhää kunnioitusta sitä autuuttavaista hyötyä kohtaan, minkä franskankieli tuopi Venäjälle, vaikka onkin hän täynnä pyhää kunnioitusta sitä kiitettävää tapaa kohtaan meidän ylhäisimmissä seuroissa, että sitä kieltä käytetään aamuin ja illoin ja keskipäivälläkin, syvästä isänmaan rakkaudesta tietysti, — niin eipä hän millään muotoa henno panna yhtään muukalaista lausetta, olkoon minkä kielistä hyvänsä, tähän venäläiseen kertoelmaansa. Senpä vuoksi jatkammekin venäjäksi.
— "Mikä historia?"
— "Voi armas Anna Grigorjevna, jos te vaan voisitte käsittää, mimmoiseen tilaan minä jouduin! Aatelkaas: tänään tulee luokseni provastin rouva, niin, Kyrillo isän rouva juuri, ja mitäs te luulette? Mitäs te luulette tuosta meidän tulokkaasta, tuosta hiljaisesta, siveästä?"
— "Kuinka? Onko hän tehnyt kurtisia provastinkin rouvalle?"
— "Anna Grigorjevna, kultaseni, jospa se edes olisi kurtisia vaan, vähät siitä, mutta kuulkaapas, mitä provastin rouva kertoi! Hänen luokseen, sanoi hän, oli tullut tilan-omistajatar Korobotshka, hirveässä säikäyksessä ja vaaleana kuin kuolema, ja kertonut ja kertonut, tiedättekös, niin, niin! Kuulkaahan, se on koko romani: sydänyön aikana, kaikkein jo maatessa, kuuluu äkisti kolkutus portilla, kauhea kolkutus, niin kauhea, ett'ei sen kauheampaa enää voi olla; kajahtaa huuto: 'portit auki, portit auki, taikka ne murretaan!' Mitäs te nyt sanotte tästä? Mitäs te nyt sanotte meidän sankarista?"
— "Onko Korobotshka sitten nuori ja kaunis?"
— "Eikö mitä! Vanha ämmä!"
— "Sepä somaa! Vai ämmän kimppuun vainen? Kylläpä sitten on meidän naisilla oivallinen aisti! Kylläpä löysivät kehen rakastua!"
— "No mutta, Anna Grigorjevna, eihän se ole sinnepäinkään, niinkuin te luulette. Aatelkaas: äkkiä ilmaantuu hän, aseissa kantapäästä kiireesen asti, aivan kuin mikä Rinaldo Rinaldini, ja vaatii: 'Myökää', sanoo hän, 'kaikki sielut, jotka teiltä ovat kuolleet'. Korobotshka siihen vastaa hyvin järkevästi näin: 'Enhän minä niitä miten saata myödä, koska ovat kuolleet'. — 'Ei', sanoo toinen, 'he eivät ole kuolleet! se on', sanoo hän, 'minun asiani tietää, ovatko he kuolleet vaiko elävät; ne eivät ole kuolleet', huutaa hän, 'eivät ole kuolleet, eivät ole kuolleet!' Sanalla sanoen, hän teki hirmuisen skandalin: koko kylänväki hyppäsi siihen, lapset itkevät, kaikki huutavat, toinen ei ymmärrä toistaan, sanalla sanoen hirmuista, hirmuista, hirmuista!… Anna Grigorjevna, teidän on mahdoton käsittää, kuinka kovin minä säikähdin, tuon kuultuani. 'Rouva kulta, rouva kulta', huutaa mulle Maikko, 'katsokaahan peiliin, niinhän te olette kalpea, että oikein'. — 'Ei minulla nyt ole aikaa peilailemaan', vastasin minä, 'minun täytyy lähteä kertomaan Anna Grigorjevnalle'. Samassa minä käsken panna hevoset kaleskain eteen; Antti kuski kysyy minulta minne mennään, mutta minä, tiedättekös, en saa sanaakaan suustani, katsoa tuijotan vaan häneen kuin hupsu; hän luuli minua kaiketikin mielettömäksi. Voi, Anna Grigorjevna, jos te vaan tietäisitte, kuinka kauheasti minä säikähdin!"