Niinpä Venäläinen metsästäjäherrakin, lähetessään ratsun selässä metsää, josta tuossa tuokiossa karkaa jänis, koirat kintereillään, äkkiä muuttuu kaikkinensa, ratsuinensa ja nostettuine ajoruoskinensa, yhdeksi ainoaksi hyytyneeksi silmänräpäykseksi, kruudiksi, johon nyt, nyt juuri pistetään valkea. Ihan on imeytynyt hänen silmänsä usmaiseen ilmaan, niin, kyllä hän otuksen omakseen saa, kyllä hän sen ajaa, kiihkeä mies, vaikka kuinka nousisi häntä vastaan koko tuiskuileva luminen aro, joka heittelee hopeisia tähtiä hänelle suuhun ja viiksiin ja silmiin ja kulmakarvoihin ja miehen majavannahkaiseen lakkiin.
— "Kuolleet sielut…" virkkoi kaikin puolin miellyttävä rouva.
— "No niin?" kysäsi vieras kiihkeänä.
— "Kuolleet sielut…"
— "No mutta puhukaa, Herran tähden!"
— "Kuolleet sielut ovat ainoastaan veruke ja tekosyy, mutta itse asia on se, että hän tahtoo ryöstää kuvernörin tyttären".
Tämä nyt oli aivan odottamatonta ja kaikin puolin tavatonta. Ainoastaan miellyttävä rouva, tämän kuultuaan, kivettyi siihen paikkaan, kalpeni, kalpeni kalman karvaiseksi ja säikähti todellakin.
— "Herrainen aika!" huudahti hän, lyöden kätensä yhteen, "sitä en minä olisi milloinkaan voinut luulla".
— "Mutta minä puolestani huomasin heti keko asian, kun te vaan suunne aukaisitte", vastasi kaikin puolin miellyttävä rouva.
— "No mutta, Anna Grigorjevna, millaistakos sitten on kasvatus meidän tyttökouluissamme? Semmoistakos se viattomuus nyt onkin?"