Mutta vaikka miehet kuinka olisivat varustelleet ja vastustelleet, niin ei heidän leirissänsä ollut sittenkään sitä järjestystä kuin naisten puolueessa. Kaikki oli heissä kovaa, veistämätöntä, hankalata, epäsointuista, rumaa; päässä oli kaikki sekaisin, mullin mallin, ajatukset ylös alaisin — sanalla sanoen, selvästi ilmaantui kaikessa karkea, raskas luonto, josta ei ole toimellisuuteen eikä sydämmellisiin vakuutuksiin, heikko-uskoinen, laiska, täynnä alituisia epäilyksiä ja ainaista pelkoa. Heidän mielestään tämä oli joutavaa puhetta; kuvernörin tyttären ryöstäminen on oikeastaan husarien asia eikä mikään sivilitoimi. Semmoista tekoa Tshitshikow ei tee, arvelivat he, ämmät valehtelevat, ja ämmä se on kuin säkki: sitä siinä on, mitä siihen pannaan. Tähdellisin seikka oli tässä kohden heistä kuolleet sielut. Hitto ties, mitä nämä kuolleet sielut oikeastaan olivat, mutta jotakin ilkeätä ja rumaa niissä vaan on. Miksikä miesten mielestä niissä oli ilkeätä ja rumaa, sen saamme tietää heti kohta.

Lääniin oli määrätty uusi kenralikuvernöri, ja tämmöinen tapaus saattaa, niinkuin tietty on, virkamiehet levottomaan tilaan: siinä tulee sanomiset ja moitteet ja nuhteet ja viralliset pöllytykset, joilla uuden päällikön on tapana kestitä alamaisiansa virkamiehiä. "Mitähän", ajattelevat virkamiehet, "jos hän saa kuulla muutoin vaan, että heidän kaupungissaan käy tuommoisia joutavia huhuja, niin jo siitäkin saattaa tulla semmoinen löylytys, että älä Herra saata." Lääkintätoimen inspehtori kalpeni äkkiä; hänen päähänsä iski taivas ties mitä: eiköhän vaan kuolleilla sieluilla tarkoiteta semmoisia sairaita, joita oli joukottain kuollut lasareteissa ja muualla lavantautiin, jonka poistamiseksi ja estämiseksi ei oltu ryhdytty tarpeenmukaisiin keinoihin? Eiköhän Tshitshikow vaan olekin kenralikuvernörin kanslian virkamies, joka on tullut tänne salaista tutkintoa pitämään. Hän puhui tästä asiasta presidentille. Presidentti vastasi: "mitä turhia!" mutta äkistipä hänkin kalpeni, kysäisten itseltään: mitähän jos Tshitshikow'in ostamat talonpojat todellakin ovat kuolleita? Ja hän on sallinut tehdä kauppakirjat semmoisista, onpa vielä ollut Pljushkin'in asiamiehenä — annas että tämä tulee kenralikuvernörin kuuluviin, mitenkä silloin käy? Hän mainitsi tästä yhdelle ja toiselle, ja pianpa kalpenivat yksi ja toinen: pelko tarttuu pahemmin kuin rutto. Jokainen sai itsessään ilmi senkaltaisia syntejä, joita ei edes ollutkaan. Kuolleet sielut — tämä sana rupesi nyt kajahtelemaan niin epämääräisesti, että ruvettiin epäilemään tämmöisiäkin: eiköhän vaan sillä jollakin tavoin tarkoiteta eräitä kiiruimmiten haudatuita ruumiita kahden äskettäin tapahtuneen seikan jälkeen?

Ensimmäinen seikka oli sattunut eräille Solvitshegod'in kauppiaille, jotka olivat tulleet kaupunkiin markkinoille ja markkinain jälkeen pitäneet pidot tuttavillensa, Ustj-Sisolsk'in kauppamiehille. Pidot olivat venäläiseen tapaan, saksalaisilla lisävehkeillä: limonadeilla ja punsseilla ja balsameilla y.m. Pidot päättyivät, niinkuin tavallista on, tappelulla. Solvitshegod'ilaiset löivät siinä kuolijaaksi muutaman Ustj-Sisolsk'in miehen, vaikka olivat itsekin saaneet kylkeen ja niskaan ja nivusiin tuimia iskuja, jotka todistivat tavatonta nyrkkien suuruutta vainajilla. Yksi voittajista oli saanut semmoisen kolauksen, ett'ei hänelle, tappelijain omain sanojen mukaan, jäänyt nenänpuolta ensinkään naamaan. Tekonsa kauppiaat kyllä tunnustivat, selittäen olleensa vähän vallattomia. Kerrottiin sitä semmoistakin, että he tunnustukseensa olivat liittäneet neljäsataa ruplaa mieheen, mutta kovinhan oli asia himmeä. Tiedustelut ja tutkimukset osoittivat, että Ustj-Sisolsk'in miehet olivat kuolleet häkään, ja semmoisina heidät haudattiinkin.

Toinen äskettäin tapahtunut seikka oli seuraava. Kruunun talonpojat Kirppukin kylästä olivat yksissä neuvoin kruunun talonpoikain kanssa Borovkin kylästä, jota myös Sadirailovaksi sanotaan, murhanneet muka maapolisin, se on lautamiehen Drobjashkin'in, siitä syystä, että maapolisi, se on lautamies Drobjashkin, oli jo ruvennut liian usein käymään heidän kylässänsä, ja tämä on yhtä pahaa kuin rutto ja lavantauti. Maapolisin kuljeksimisiin siellä oli muka ollut syynä jonkunlaiset sydämmelliset heikkoudet, joilla hän vaivasi kylän naisväkeä. Varmaa selkoa ei kumminkaan saatu, vaikka talonpojat sanoivat suoraa päätä ajaneensa kerran maapolisin niskapäästä pellolle. Kyllähän se on totta, että maapolisi oli rangaistuksen alainen sydämmellisten heikkouksiensa tähden, mutta eipä talonpojillakaan Kirppulan ja Sadirailovan kylästä ollut lupaa omankäden oikeuteen, jos nimittäin he tosiaankin olivat olleet murhassa osallisia. Mutta asiahan oli himmeä, maapolisi löydettiin maantieltä, maapolisin nuttu oli rikki ja repaleissa, kasvoja taas ei voinut tunteakaan. Juttu kierteli oikeudesta oikeuteen, kunnes viimein tuli ylioikeuteen, jossa ensin hiljaisuudessa harkittiin asiata tällä tavoin: siihen nähden ja kosk'ei tiettyä ole, kuka talonpojista nimenomaan oli murhaan osallinen ja yhteensä on heitä iso joukko; ja koska Drobjashkin on jo kuollut eikä hänelle niin muodoin saata mitään hyötyä olla, vaikka hän jutun voittaisikin, vaan talonpojat sitä vastoin ovat hengissä, jotenka heille on erinomaisen tärkeätä, jos asia päättyy heidän eduksensa, niin tehtiin Oikeudessa vihdoin tänkaltainen päätös: lautamies Drobjashkin on ollut itse syypää, koska hän on väärällä tavalla ahdistanut talonpoikia ei ainoastaan Kirppulan vaan myöskin Sadirailovan kylässä; mitä taasen hänen kuolemaansa tulee, niin kuoli hän rekeensä paluumatkallansa halvauksesta.

Nämä asiat oli niin muodoin, kuten näkyy, sangen taitavasti ajettu, mutta virkamiehet alkoivat sittenkin, ties mistä syystä, arvella, että puhe nyt onkin juuri näistä kuolleista sieluista. Ja sattuipa näet niinkuin synniksi vielä toinenkin asia. Juuri siihen aikaan, kuin herrat virkamiehet olivat pulmallisessa tilassa, tuli kuvernörille yht'aikaa kaksi paperia. Toisessa niistä oli sanottu, että sen mukaan kuin asiasta on ilmoituksia tullut ja tietoja saatu, oleskelee heidän läänissänsä väärän rahan tekijä, käyttäen milloin mitäkin nimeä, ja että viipymättä ryhdyttäisiin ankarimpiin toimiin pahantekijän ilmisaamiseksi. Toinen paperi oli tullut läheisen läänin kuvernöriltä, joka siinä ilmoittaa, että hänen läänissänsä oli päässyt muuan rosvo karkuun Oikeuden käsistä, ja että jos tässä toisessa läänissä ilmaantuisi epäluulon alainen, kirjaton ja passiton mies, niin oli hän viipymättä otettava kiinni. Nämät kaksi paperia tekivät nyt sen, että ihmiset olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Entiset arvelut ja luulot menivät nyt kaikki mullin mallin. Tässä tietysti ei saattanut millään muotoa otaksua, että asia rahtuakaan koskisi Tshitshikow'ia; mutta kumminkin, kun jokainen kohdastansa oikein arveli ja ajatteli, kun heille johtui mieleen, ett'eiväthän he vielä tiedä, mikä mies Tshitshikow oikeastaan onkaan, että hän oli aina jotenkin epäselvästi puhunut omasta itsestään, sanoen kyllä kärsineensä palveluksessa vääryyttä totuuden tähden, vaan tämähän kaikki oli ollut niin himmeätä; ja kun he muistivat hänen lausuneen sinnekin päin, että hänellä oli ollut vihamiehiä, jotka olivat uhanneet hänen henkeänsäkin, niin vaipuivat he entistä syvemmälle ajatuksiinsa. Hänen henkensä oli niin muodoin vaarassa, häntä niin muodoin vainottiin, hän oli niin muodoin tehnyt jotakin; — mikähän hän oikeastaan on miehiänsä? Väärän rahan tekijä hän tietysti ei ole, rosvo sitäkin vähemmin, — ulkomuotokin on miehellä niin hyvänsävyinen, mutta kuitenkin kaikitenkin — mikäs hän oikeastaan on? Ja niinpä herrat virkamiehet panivat nyt vasta eteensä kysymyksen, mikä heidän olisi pitänyt panna jo alusta pitäin, se on: kertomuksemme ensimmäisessä luvussa. Päätettiin tiedustella vielä niiltä, joilta talonpoikia oli ostettu, jotta saataisiin ainakin selville, minkälaisia kauppoja hän oli tehnyt ja mitä nuo kuolleet sielut oikeastaan tietävät, ja eikö hän ole kellenkään virkkanut, vaikka vahingoissa, vaikka vaan osapuille, mikä hänen tarkoituksensa on, ja eikö hän ole kellenkään ilmaissut, mikä hän on.

Ensinnäkin käännyttiin Korobotshkan puoleen, mutta siitä kaivosta ei suuria ammennettu: Tshitshikow oli ostanut viidellätoista ruplalla, ja linnun höyheniä hän ostelee myös, ja lupasi ostaa paljon kaikenlaista, kruunulle hän ostelee talia, ja siitä syystä hän varmaankin on veijari, sillä kerran ennenkin oli liikkunut semmoinen mies, joka oli ostellut linnun höyheniä ja hankkinut kruunulle talia, mutta oli petkuttanut kaikki tyyni ja veijannut provastin rouvalta toista sataa ruplaa. Muuta Korobotshka ei osannut ilmoittaa, toistelihan vaan yhtä ja samaa. Virkamiehet huomasivat vaan, että Korobotshka oli tyhmä ämmä. — Manilow vastasi olevansa valmis milloin hyvänsä takaamaan Pavel Ivanovitsh'in ja lausui hänestä kaikkein kauniimpia sanoja, liittäen vielä, silmät ummessa, muutamia mietteitä ystävyydestä. Nämä mietteet tietysti ilmaisivat tyydyttävällä tavalla hänen hellän sydämmensä liikutukset, vaan asialle ei niistä lähtenyt selkoa ensinkään. — Sobakevitsh vastasi, että Tshitshikow on hänen mielestänsä kelpo mies ja sanoi myöneensä hänelle aivan valikoitua ja kaikin puolin elävätä väkeä; vaan mitä vast'edes saattaa tapahtua, sitä hän ei mene takaamaan; jos väki kuolee matkan vaivoihin siirtymisen aikana, niin syy ei ole hänen, se on kaikki Jumalan kädessä; ja mitä taas lavantauteihin ja ruttoihin tulee, niin niitähän on yltäkyllin, ja onhan ollut esimerkkejä, että kokonaisia kyliä on kuollut sukupuuttoon.

Herrat virkamiehet päättivät vielä käyttää erästä keinoa, ei aivan kaunistakaan, vaan jota kumminkin joskus noin syrjässä käytetään, tiedustella nimittäin palvelijain kautta Tshitshikow'in palvelusväeltä, tietäisivätkö he jotakin tarkempaa sanoa herransa entisestä elämästä, vaan sanottavia uutisia ei saatu siltäkään puolen. Pekosta ei lähtenyt muuta kuin tavallinen umpea haju; Selifan taas ilmoitti herransa "palvelleen keisaria ja olleen ennen tullivirkamiehenä", eikä muuta mitään. Näillä ihmisillä on hyvin omituinen tapa: jos häneltä suoraan kysyt jotakin asiata, niin ei hän milloinkaan muista kaikkea, usein vastaa niinkin, ett'ei tiedä mitään; mutta kysypäs häneltä jotakin muuta, niin siihen hän sen sovittaakin, kertoopa vielä kaikki semmoiset pikku seikat, joita et tahtoisi tietääkään. Kaikista virkamiesten tiedustelemisista ei lähtenyt muuta selkoa kuin se, ett'eivät he suinkaan tiedä varmaan, mikä Tshitshikow on, vaan että Tshitshikow'in kumminkin pitää olla jotakin, ihan varmaan. He päättivät viimein keskustella asiasta lopullisesti, sopiaksensa ainakin siitä, mitä heidän on tekeminen ja mihin toimiin ryhtyminen ja mimmoinen mies hän oikein on: sellainenko, joka olisi otettava epäluulon alaisena kiinni vai sellainenko, joka saattaa ottaa kiinni heidät itsensä epäluulon-alaisina. Tätä varten oli määrä kokoontua polisimestarin luokse, joka, kuten lukija jo tietää, oli kaupungin isä ja hyväntekijä.

X LUKU.

Kokoonnuttuansa polisimestarin luokse, joka, kuten lukija jo tietää, oli kaupungin isä ja hyväntekijä, saivat virkamiehet syytä huomauttaa toisillensa, että he olivat oikein laihtuneet kaikista näistä huolista ja puuhista. Ja tosiaankin, uusi kenralikuvernöri ja nämä vasta tulleet tärkeät paperit ja nämä kummalliset huhut, — kaikki tämä oli painanut nähtävät jäljet heidän kasvoihinsa, ja monenkin frakki oli ilmeisesti tullut väljemmäksi. Kaikki oli antanut perää: presidentti oli laihtunut, lääkintätoimen inspehtori oli laihtunut, prokuratori oli laihtunut, ja muuan Semen Ivanovitsh, jota ei milloinkaan sanottu sukunimeltään ja jolla oli etusormessa kantasormus, jota hänen oli tapa antaa katseltavaksi naisväelle, — hänkin oli laihtunut. Tosin oli, niinkuin ainakin, joukossa joitakuita rohkeitakin, jotka eivät heti neuvottomiksi nuutuneet, vaan niitä oli hyvin vähän. Postimestari oli ainoa, joka ei ollut muuttunut aina tasaisessa luonteessansa. Tämmöisissä tapauksissa puheli hän tavallisesti näin:

— "Kyllä minä teidät tunnen, herrat kenralikuvernörit! Teitä ennättää muuttua kolmet ja neljät, mutta minäpä, niin sanoakseni, olen jo kolmekymmentä vuotta istunut sijallani".