Kaiken tämän jaarituksen aikana hieroi Tshitshikow useampia kertoja silmiään, koettaen saada selville, eikö tämä sittenkin ole unta. Väärän rahan tekijä, kuvernörin tyttären ryöstö, prokuratorin kuolema, johon muka hän on ollut syynä, kenralikuvernörin tulo, — kaikki tämä säikäytti hänet kelpo lailla.
— "Koska se kerran niin on", ajatteli hän itsekseen, "niin ei tässä ruveta enää vitkailemaan, vaan paras laittautua pois piammiten".
Hän osasi laittaa niin, että Nosdrew kohta läksi tiehensä. Heti tämän mentyä, kutsui hän luokseen Selifan'in ja käski hänen olla valmiina huomis-aamuna jo hämärissä, jotta viimeistään kello 6 päästäisiin lähtemään kaupungista. Siksi pitää siis kaikki olla valmiina, pyörät voideltuina ynnä muuta ynnä muuta.
— "Kyllä, Pavel Ivanovitsh!" virkkoi Selifan, mutta pysähtyi kumminkin tuokion ajaksi ovelle.
Herra käski samassa Pekon vetää esiin vuoteen alta kapsäkin, jonka päälle jo oli ennättänyt kokoontua melkoinen pölykerros, ja sitten hän rupesi yhdessä Pekon kanssa panemaan pillejä pussiin. Ei siinä viikkoja vitkailtu eikä valikoitu: sukat, paidat, pestyt sekä pesemättömät vaatteet, saapaslestit, almanakka, — kaikki mätettiin mullin mallin. Hän tahtoi välttämättömästi laittautua valmiiksi jo illalla, ett'ei aamulla enää olisi mitään viivytystä. Selifan, seistuaan pari minutia oven suussa, astui viimein verkalleen ulos. Verkalleen, niin verkalleen kuin suinkin saattaa ajatella, laskeusi hän portaita alas, painaen märjillä saappaillaan näkyväisiä jälkiä kuluneisin portaisin ja kauan aikaa raapien niskaansa. Mitä tämä raapiminen tiesi, ja mitä se tietää yleensä? Harmiako se lienee siitä, ett'ei näet nyt onnistukaan, niinkuin meininki ensin oli ollut, yhtyä huomenna hyvän ystävän kanssa kapakassa, vai jokohan lienee jossakin solmittu uudet lemmen liitot, niin että nyt täytyy jättää sikseen tuo iltainen seisoskelu portin pielessä ja valkoisten kätösten valtioviisas puristelu semmoiseen aikaan, jolloin jo laskeutuu hämärät kaupungin ylitse, jolloin poika punapaita rämpyttelee balalaikkaansa keräytyneen palvelusväen huviksi ja jolloin hiljaista puhetta pitää monenlainen, työstänsä palajava väki; vai muutoinko vaan on sääli jättää lämmin sija kyökin uunin vieressä turkin alla ja kaaliliemet ja kaupunkilaisen pehmoiset piiraat ja sen sijaan lähteä taas maita mittelemään sateesen ja lokaan ja kaikkiin matkan vaivoihin? Taivas ties, — eihän sitä arvaa. Paljonhan tietää Venäläisessä niskan raapiminen.
XI LUKU.
Kaikki kävi sittenkin toisin kuin Tshitshikow oli luullut. Ensinnäkin: hän heräsi myöhemmin kuin oli aikonut, — ja se oli ensimmäinen harmi. Noustuaan lähetti hän heti tiedustamaan, ovatko hevoset valjaissa, ja onko kaikki valmiina, mutta vastaus tulikin semmoinen, ett'eivät hevoset ole valjaissa ja ett'ei mitään ole vielä valmiina, — ja se oli toinen harmi. Hän suuttui ja päätti antaa jotakin löylyn kaltaista tuttavallemme Selifan'ille. Hän odotteli vaan kärsimätönnä, mitä muka toinen osaa sanoa puolustukseksensa. Pian ilmaantui Selifan ovessa, ja herra sai hauskuudekseen kuulla samat puheet, joita tavallisesti kuulee palvelusväeltä, kun pitää pian lähteä matkaan.
— "Tuota noin, Pavel Ivanovitsh, pitäisihän sitä hevosiakin kengittää".
— "Voi sinä sen pölkky! Miks'etkäs ole ennen puhunut siitä mitään?
Eikös ole ollut aikaa, vai?"
— "Kyllähän sitä aikaa on ollut… Ja sitten vielä pyörä kanssa … tuota noin … Pavel Ivanovitsh … pitäisi uudestaan raudoittaa, sillä keli näet on huono nyt, kuoppaista kovin ja kaateita paljon… Ja sitten … älkää pahaksi panko … vaunujen etupuoli on kovin höpläksi höltynyt, niin että näetsen hyvä on, jos kaksi holliväliä kestää".