— "Sallikaa minun tarjota teille piippua".
— "En polta", virkkoi Tshitshikow kohteliaasti ja ikäänkuin säälitellen.
— "Miks' ette?" kysäsi Manilow kohteliaasti ja ikäänkuin säälitellen hänkin.
— "En ole tottunut; vähän peloittaa; sanovat, näette, että tupakka kuivattaa".
— "Sallikaa minun sanoa teille, että tämä on sulaa ennakkoluuloa. Minäpä luulen päinvastoin, että piipun polttaminen on paljoa terveellisempää kuin nuuskaaminen. Meillä oli rykmentissä luutnantti, erinomaisen kunnollinen ja sivistynyt mies, ja hänellä oli piippu lakkaamatta hampaissa, ei ainoastaan pöydässä, vaan, älkää pahaksi panko, kaikissa muissakin paikoin. Ja nyt hän on jo viidennellä kymmenellä, mutta kumminkin on, Jumalan kiitos, tähän asti ollut niin terve, ettei sen paremmalla terveydellä mitään tee".
Tshitshikow virkkoi, että semmoisia tapauksia kyllä sattuu ja että luonnossa on paljo asioita, joita ei suurinkaan nero voi käsittää.
— "Vaan sallikaa ensin pieni pyyntö…" lausui hän sitten, ja hänen äänessään kuului jotakin omituista, melkeinpä kummallista, ja samassa hän, ties mistä syystä, katsahti taaksensa. Manilow katsahti taaksensa hänkin, ties mistä syystä.
— "Onko siitä jo kauankin, kuin suvaitsitte antaa henkiluettelonne?" kysyi Tshitshikow. [Hengille-panoja on Venäjällä pidetty ylen harvaan, niin että on saattanut kulua useampia kymmeniä vuosia kahden hengille-panon välillä. Suoment. muist.]
— "Onhan siitä jo; en muistakaan enää, kuinka kauan".
— "Onkos teillä siitä saakka kuollut paljo talonpoikia?"