— "No niin, mitä nyt tulee näihin todellisuudessa kuolleisin, vaan laillisen muodon puolesta vielä hengissä oleviin, — saatatteko te siirtää ne minulle tai luovuttaa, mitenkä parhaaksi näette?"
Mutta Manilow se oli niin hämillänsä, ettei muuta osannut kuin katsoa häneen.
— "Asia näkyy olevan vastenmielinen teille, vai kuinka?…" virkkoi
Tshitshikow.
— "Minulleko?… Ei, ei mitenkään", puheli Manilow, "vaan minä en voi käsittää … älkää pahaksi panko … minä tietysti en ole voinut saada senkaltaista loistavaa kasvatusta, joka, niin sanoakseni, näkyy teidän jok'ainoassa liikkeessänne; minulla ei ole kaunopuheliaisuuden korkeata lahjaa… Kukaties tässä … teidän vast'ikään lausumassanne asian esille tuomisessa … on jotakin kätkettyä… Kukaties suvaitsitte lausua sillä muotoa noin vaan puheen kaunistukseksi?"
— "En", vastasi Tshitshikow, "en, kyllä minä tarkoitan niitä juuri semmoisina kuin ovat, se on: niitä sieluja, jotka jo ovat kuolleet".
Manilow'in valtasi täydellinen ällistys. Hän tunsi, että nyt olisi jotakin tehtävä, nyt pitäisi kysyä jotakin, mutta mitä kysyä — piru sen ties. Lopuksi hän jälleen päästi savun, tällä kertaa ei kumminkaan suun, vaan nenän kautta.
— "Kas niin, ellei mikään estä, niin saatamme Jumalan nimeen ryhtyä tekemään kauppakirjaa", sanoi Tshitshikow.
— "Kauppakirjaa kuolleista sieluista, niinkö?"
— "Eihän toki!" vastasi Tshitshikow. "Kauppakirjan mukaan olkoot ne hengissä, niinkuin ovat henkiluetteloissakin. Minulla on tapana tyyten tarkoin noudattaa sivili-lakia; tosin olen siitä saanut kärsiä palveluksessani, mutta, suokaa anteeksi, velvollisuus on minulle pyhä asia, laki — minä olen mykkä lain edessä".
Viimeiset sanat olivat Manilow'in mielestä varsin kauniit. Itse asian perille ei hän päässyt sittenkään, vaan rupesi, vastauksen asemesta, imemään piippuansa niin ankarasti, että tämä vihdoin rupesi fagottina ulvomaan. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut imeä siitä mielipidettä näin tavattoman asianhaaran johdosta; mutta piippu se vaan ulvoi ulvomistaan.