Sitten kiljasi hän kaikille: "Hei, veli kullat!" ja iski kaikkia kolmea, ei kumminkaan rankaisemisen tarkoituksessa, vaan osoittaaksensa ainoastaan tyytyväisyyttänsä heihin. Tämän tyytyväisyyden puuskan perästä käänsi hän puheensa jälleen papurikkoon:

— "Luuletko sinä, ett'en minä näe ja hoksaa, mitä sinä teet? Äläst'! Ole sinä vaan rehellinen, jos tahdot olla kunniallisen ihmisen kirjoissa. Tuolla hovissa, näetkös, missä nyt oltiin, siinä on kelpo ihmisiä. Ja kun on kelpo ihminen, niin minä mielelläni puhelen ja keskustelen sen kanssa; niin, kelpo ihmisen kanssa me aina rakennamme tuttavuutta ja ystävyyttä; niinkuin esimerkiksi juoda kupponen teetä, tai haukata, — miks'ei, kernaasti, jos on kelpo ihminen. Kelpo ihmiselle antaa jokainen kunnian ja arvon. Meidän herraa, näetkös, kunnioittaa jokainen, sillä hän on, kuuletkos sinä, keisariakin palvellut; hän on kollehtian neuvos…"

Tällä tapaa joutui Selifan puhellessaan vihdoin kaukaisille aloille. Jos Tshitshikow olisi kuunnellut, niin olisi hän saanut tietää kaikenlaisia pikku seikkoja omasta itsestäänkin; mutta hän oli niin syvälle vaipunut omaan ajatukseensa, että heräsi vasta silloin kuin kajahti ankara ukkosen jyräys. Hän katsahti ympärilleen: taivas oli umpeensa pilvessä, ja pölyiselle maantielle alkoi pirskahdella sateen pisaroita. Ukkonen jyrähti toisen kerran ankarammin ja lähempää, ja äkkiä alkoi sataa kuin saavista valaen. Ensinnä, tullen vinoon, pieksi se vaunujen pesää oikealta puolen, sitten toiselta, muutti sitten suuntansa ja supi suorana rummutti vaunujen päällystää. Vihdoin rupesi vettä pirskahtelemaan hänen kasvoillensa. Hän veti kiinni nahkaiset uutimet, varustetut kahdella semmoisella pikkuisella pyöreällä akkunalla, joista sopii katsella tien viereisiä näkyjä, ja käski Selifan'in ajaa nopeammin.

Selifan, häirittynä hänkin kesken puhettansa, huomasi, ett'ei tässä käynyt vitkaileminen, vetää laahasi istuin-penkin alta esiin jonkunlaisen repalemekon harmaasta verasta, pisti sen hihoihin, sieppasi ohjakset kouraansa ja kiljasi kolmi-valjakolleen, joka paraillaan hiljaksensa veteli jalkojaan, tuntien suloista väsähtymistä Selifan'in opettavaisesta puheesta. Mutta Selifan ei kuolemaksensakaan voinut muistaa, kaksiko vai kolmeko tienhaaraa jo oli mennyt. Ajateltuansa ja muisteltuansa vähäsen tietä, arvasi hän, että nyt oli jo kuljettu monenkin tienhaaran ohi. Mutta koska Venäläinen ratkaisevana hetkenä aina keksii keinoja, niinpä Selifankin, pitkittä puheitta, käänsi ensimmäisestä tienristeyksestä oikeaan ja kiljaisten: "Hei, kaikki mun hevoseni!" läksi ajamaan täyttä laukkaa, vähät siitä, minne tie vie.

Mutta sade uhkasi olla pitkällinen. Teitten tomu muuttui ennen pitkää loaksi, ja vetäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi hevosille. Tshitshikow rupesi jo käymään levottomaksi, kun ei Sobakevitsh'in kylää vielä näkynyt. Hänen laskunsa mukaan olisi heidän jo aikaa sitten pitänyt saapua sinne. Hän tähysteli ympärilleen, vaan ulkona oli pilkkosen pimeä.

— "Selifan!" sanoi hän viimein, kurottautuen vaunuista.

— "Mitä, herra?" vastasi Selifan.

— "Katsopas, eikös kylää jo näy?"

— "Ei näy, ei niin missään". Ja tämän sanottuaan rupesi Selifan, ruoskaansa heilutellen, laulamaan, taikka ei oikeastaan laulamaankaan, vaan jotakin pitkän pitkää se oli, ett'ei loppuakaan tahtonut tulla. Siinä oli jos jotakin: kaikki käsky- ja kehoitus-huudot, joilla hevosia kestitetään koko avarassa Venäjän maassa, äärestä niin toiseen; siinä oli kaikenlaiset laatusanat ilman mitään valikoimista, minkä sylki suuhun toi. Tätä tehden joutui hän niin pitkälle, että rupesi nimittelemään hevosiansa hantelsmanneiksi.

Mutta yhä selvemmin ja selvemmin alkoi Tshitshikow huomata, että vaunut heilahtelivat puolelta toiselle ja antoivat hänelle sangen kovia kolauksia. Tästä hän ymmärsi, että nyt oli käännytty tien viereen ja kuljettiin karhittua peltoa. Nähtävästi oli Selifankin huomannut sen, mutt'ei ollut tietääkseenkään.