Aamulla hän heräsi myöhänlaiseen. Aurinko paistoi akkunasta häntä suoraan silmiin, ja kärpäset, jotka eilen illalla olivat maanneet rauhassa seinillä ja laessa, kääntyivät nyt joka mies häneen: yksi istahti hänen huulellensa, toinen korvan lehdelle, kolmas koetteli eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään; yksi oli varomattomuudessaan istahtanut liian lähelle vieraan sierainta, ja sen vetäisi hän unimielissään nenäänsä, josta seurasi ankara aivastus, ja tämä se oli syynä hänen heräjämiseensäkin. Luotuaan silmäyksen ympärillensä hän huomasi, ett'ei kaikissa kuvissa ollut pelkkiä lintuja; oli siellä Kutusow'in muotokuva ja öljyväreillä maalattu ukko univormussa, jossa olivat punaiset hihansuut, niinkuin tapana oli Paavali keisarin aikana. Kellot päästivät jälleen sihinän ja löivät kymmenen; ovesta pilkistivät naisen kasvot, mutta katosivat samassa, sillä Tshitshikow oli, paremmin nukkuaksensa, riisunut päältään kaikki tyyni.

Nuo kasvot näyttivät hänestä vähän tutuilta. Hän rupesi johdattelemaan niitä mieleensä ja muisti ne viimein emännän kasvoiksi. Hän pani paidan päälleen; muut vaatteet olivat jo, kuivattuina ja puhdistettuina, vuoteen vieressä. Pukeuttuansa, hän astui peilin eteen ja aivasti jälleen niin kovaa, että juuri siihen aikaan akkunan alle tullut kalkkona — akkuna näet oli matalalla maasta — rupesi äkkiä pälpättämään jotakin hyvin nopeasti omalla kummallisella kielellään. Se tahtoi kai sanoa niin paljon kuin: "terveeksi!" johon Tshitshikow vastasi: "mene hiiteen!"

Käytyänsä akkunaan, hän alkoi tarkastella näkö-aloja edessään. Akkuna antoi melkein suoraa päätä kana-koppeliin; ainakin oli sen edessä oleva piha täpötäynnä siipikarjaa ja muita elukoita. Kanoja ja kalkkonia oli aivan lukemattomia laumoja; niitten välissä tepasteli kukko määränperäisin askelin harjaansa puistellen ja pannen päänsä kallelleen, ikäänkuin mitä kuunnellen. Sika perheineen ilmaantui sekin sinne; siinä se, tonkien rikkatunkiota, pisti ohi mennen poskeensa kananpojan ja olematta milläänkään yhä edelleen syödä ahmasi arbusin kuoria. Tämän vähäisen pihan elikkä kanatarhan ympärille oli tehty laipio, ja sen toisella puolen näkyi avarat kaalismaat, joissa kasvoi kaalia, sipulia, perunoita, punajuuria ynnä muuta sellaista, taloudelle tarpeellista. Kaalismaassa kasvoi siellä täällä omenapuita ja muita hedelmäpuita, verkoilla verhottuja, suojaksi harakoilta ja varpusilta, joita viimeksi mainittuja lenteli kuni pilviä paikasta toiseen. Samaa tarkoitusta varten seisoi myös pitkäin seipäitten päässä muutamia linnunpelotuksia, kädet levällään; yhdellä niistä oli päässä itse emännän myssy. Kaalismaitten takana oli kylä, jonka talot tosin olivat hajallaan, muodostamatta säännöllisiä katuja, vaan kumminkin Tshitshikow'in mielestä osoittivat asujantensa varallisuutta, koskapa olivat korjatuita niinkuin sopii: katoilla olivat joka paikassa uudet malot; kallistuneita portteja ei näkynyt missään. Huomasipa hän akkunaansa päin aukeavissa kattovajoissa missä uudet vararattaat, missä kahdetkin.

— "Onhan muorilla kylä jommoinenkin!" virkkoi hän ja päätti samassa ruveta emännän kanssa pakinoille ja tutustua hänen kanssaan lähemmältä. Hän katsahti oven raosta siihen huoneesen, josta emäntä äsken oli pistänyt päätänsä sisään, ja näki hänen istuvan teepöydän ääressä. Tshitshikow astui hänen luoksensa iloisen ja lempeän näköisenä.

— "Hyvää huomenta, ystävä hyvä! Kuinka olette maanneet?" kysyi emäntä, kohottautuen sijaltaan. Hänellä oli nyt yllään parempi puku kuin eilen: tumma leninki eikä enää yömyssyä; kaulassa oli sentään nytkin jotakin sidottuna.

— "Hyvin, hyvin", puheli Tshitshikow, istuen nojatuoliin. "Entäs te, rouva?"

— "Huonosti, veikkonen, huonosti".

— "Kuinka niin?"

— "En saa unta. Ristiluuta mulla aina kivistelee ja jalkaa kanssa, tästä luun päältä, niin näet särkeekin, että…"

— "Kyllä se ohi menee, menee se; vähätelkää te semmoiselle!"