Tekijä on vakuutettu siitä, että lukijoissa löytyy niinkin uteliaita, jotka tahtovat saada tietää, millainen tämä lipas oli rakennukseltaan ja sisukseltaan. No niin, sopiihan tyydyttää uteliaisuutta. Kas tämmöinen se oli sisästä: aivan keskessä oli saippuakuppi, sen takana kuusi tai seitsemän kapeata solaa partaveitsille, sitten neliömäiset aukot hiekka- ja muste-astiaa varten ja niitten välissä koverrettu syvennys kynille, lakalle ynnä muille semmoisille pitemmille esineille; sitten kaikenlaisia sekä kannellisia että kannettomia karsinoita lyhyemmille esineille, ja ne olivat täynnä käyntikortteja, hääkortteja, hautajaiskortteja ynnä muuta, mitä oli pantu muistoksi. Koko ylälaatikko solineen karsinoineen oli nostettava pois, ja sen alapuoli oli täynnä papereita, koko-arkeissa; niitten alla oli pieni rahalaatikko, joka salaisella tavalla aukeni lippaan syrjästä. Lippaan isännällä oli tapana avata tätä laatikkoa niin nopeasti ja sulkea sitä jälleen samassa silmänräpäyksessä, ett'ei saata varmaan sanoa, kuinka paljo rahaa siellä oli. Tshitshikow ryhtyi heti kohta työhön. Hän teroitti kynän ja alkoi kirjoittaa.
Emäntä tuli sisään.
— "Sinullapa, veikkonen, korea lipas on", sanoi emäntä, istuen hänen viereensä: "Moskovastako se on ostettu?"
— "Moskovasta", vastasi Tshitshikow, jatkaen kirjoittamista.
— "Sitä minäkin: sieltä saa aina niin hyvää työtä. Tässä toissa vuonna toi sisareni sieltä lämpimät kengät lapsille: kelpo kengät olivatkin, kestävät yhä vielä. Herrainen aika, kuinka sinulla on paljon karttapaperia!" jatkoi hän, vilaisten vieraan lippaasen. "Saisit tuosta antaa arkin minullekin! Minulla näet ei ole: sattuu yks kaks pyyntökirja pantavaksi oikeuteen, niin mihinkäs sen kirjoittaa?"
Tshitshikow selitti hänelle, ett'ei nämä paperit ole sitä laatua: näihin kirjoitetaan ainoastaan kauppakirjoja eikä pyyntöasioita. Rauhoittaaksensa eukkoa, Tshitshikow antoi kumminkin hänelle jonkunlaisen arkin, ruplan maksavan. Kirjoitettuaan kirjeen, antoi hän sen emännälle allekirjoitettavaksi ja pyysi luettelon kuolleista talonpojista. Emännälläpä ei ollutkaan minkäänlaisia luetteloja eikä listoja; hän tiesi ulkoa melkein kaikki. Hän rupesi luettelemaan niitä vieraallensa. Muutamilla oli Tshitshikow'in mielestä kovin kummalliset nimet ja vielä oudommat liikanimet, niin että hän joka kerta kuin uusi nimi lausuttiin, ensinnäkin pysähtyi ja sitten vasta rupesi kirjoittamaan. Vallankin kuului hassulta nimi Pietari Savelinpoika Kaukana-Kaukalo, niin ett'ei hän malttanut olla sanomatta: "onpas sillä pituutta!" Toinen oli liikanimeltään Lehmän Tiili. Kolmas taas oli pitkittä puheitta Pyörä-Iivana. Kirjoitustansa lopettaessaan Tshitshikow veti pari kertaa ilmaa nenäänsä ja tunsi varsin viehättävän hajun: jotakin voissa paistettua.
— "Pyydän nöyrimmästi haukkaamaan", sanoi emäntä. Tshitshikow katsahti taakseen ja näki, että pöydällä oli jo sieniä, piirakaisia, nopeaisia, litteäisiä ja kakkuja jos jonkinlaisia: sipuli-kakkuja, unikko-kakkuja, maito-kakkuja ja kuore-kakkuja ja ties mitä kakkuja.
— "Munapiirakkaa!" virkkoi emäntä.
Tshitshikow siirtyi munapiirakan ääreen ja syötyään yhteen menoon vähän enemmän kuin puolet siitä, kehaisi sitä. Ma'ukasta piirakka oli jo itsestäänkin ja maistoi sitäkin ma'ukkaammalta kaiken puuhan ja vehkeen perästä emännän kanssa.
— "Entäs litteitä?" sanoi emäntä.