— "No niin Manilovka".
— "Manilovkako? No se nyt on sillä viisiä, että kun vielä kulkee virstan, niin siinä se sitten on, meinaten: siitä suoraan oikealle".
— "Oikealle, niinkö?"
— "Oikealle", vastasi talonpoika. "Siinä sitten on tie Manilovkaan, mutta Samanilovkaa täällä ei ole. Semmoinen sillä on nimi, meinaten: se on nimeltään Manilovka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole ensinkään. Suoraan siellä sitten mäellä on kivinen rakennus, kahdenkertainen, se on herraskartano, meinaten: siinä justiin itse hovinherra asuu. Niin, siinä se sitten onkin Manilowka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole ensinkään minkään näköistä, eikä ole ollutkaan".
Lähdettiin tuosta etsimään Manilovkaa. Kahden virstan päässä käännyttiin kyläraitille, mutta kulkivatpa sitä virstan, toisen ja kolmannenkin, eikä vieläkään näkynyt kahdenkertaista kivirakennusta. Tuossapa nyt Tshitshikow muistikin, että kun tuttava kutsuu toista luokseen maalle viidentoista virstan päähän, niin on sinne varmaankin kolmekymmentä. Manilovkan kylän asema ei ollut omiansa vetämään huomiota puoleensa. Kartano seisoi ypö-yksinään ylängöllä, joka oli avoin kaikille tuulille, mille vaan päähän pistää ruveta puhaltamaan. Mäen rinnettä verhosi niitetty nurmikko. Siinä oli englantilaiseen malliin parissa kolmessa ryhmässä syrenejä ja keltaisia akasioita; viisi kuusi koivua koettivat siellä täällä kohotella pienilehtisiä, laihoja latvojaan. Kahden koivun alla oli lehtimaja, varustettu litteällä vehreällä kupolilla, puisilla sinertävillä pylväillä ja tänkaltaisella kirjoituksella: "yksinäisten mietetten temppeli". Alempana oli lampi, pinnaltaan täynnä vihreätä vesiruohoa, joka ylimalkain ei ole outo asia venäläisten tilan-omistajain englantilaisissa puistoissa.
Ylängön juurella ja osaksi rinteelläkin näkyi pitkin päin ja poikki puolin harmaita, pyöreistä hirsistä tehtyjä tupia, joita sankarimme, ties mistä syystä, heti rupesi lukemaan ja sai niitä luetuksi kolmatta sataa. Ei ollut niitten välissä missään puuta eikä pensasta eikä muuta ruohoa: pyöreä hirsi se vaan katseli kaikkialta. Näkyä oli elähyttämässä kaksi akkaa, jotka kuvankauniista nostetuin liepein ja varustettuina kaikilta haaroin, kaalasivat polvia myöten lammessa, hinaten kahdesta kapulasta vähäistä rikkinäistä rantanuottaa, jossa näkyi kaksi takertunutta äyriäistä ja välkähtelevä ahven. Akat olivat nähtävästi riidassa ja toruilivat jostakin keskenään. Tuonnempana siinsi jonkinmoisessa ikävän-sinervässä valossa honkametsä. Miten lienee ilmakaan osannut tulla niin mukava ja sopiva: ei se ollut kirkas eikä synkkä, vaan tuommoista vaalean harmaata väriä, jommoista näkee ainoastaan linnue-väen vanhoissa univormuissa. Kuvan täydellisyydestä ei puuttunut kukkoakaan, vaihtelevan ilman ennustajaa, joka siitä huolimatta, että päänsä oli koverrettu melkein aivoihin asti muitten kukkojen nokkain voimalla kaikenlaisten lemmenasiain tähden, piti varsin suurta ääntä ja räpytteli siipiäänkin, revityitä ja repaleisia kuin vanhat rievut.
Pihaa lähestyessään huomasi Tshitshikow kuistilla itse isännän, joka seisoi viheriässä aamunutussa, varjostaen kädellään silmiään päivän varjon tapaan, tarkemmin nähdäkseen läheneviä vaunuja. Mitä likemmäs vaunut tulivat, sitä iloisemmaksi hänen silmänsä kävivät ja sitä leveämmäksi hänen hymynsä.
— "Pavel Ivanovitsh!" huusi hän, nähdessään Tshitshikow'in astuvan alas vaunuista. "Viimeinkin olette muistaneet meitä".
Tuttavukset antoivat toistensa suuta erittäin palavasti, ja Manilow saattoi vieraansa sisään. Vaikka se aika, joka heiltä menee astuessaan porstuan, eteisen ja ruokasalin kautta, on jotenkin lyhyt, niin koetammepa kumminkin, emmeköhän sillä välin ennättäisi sanoa jotakin talon isännästä. Vaan tässä täytyy tekijän tunnustaa, että tämmöinen yritys on sangen vaikea. Paljoa helpompi on kuvata suuria luonteita: ei tarvitse muuta kuin käyttele vaan sivellintä kankaalla minkä jaksat, laita mustat, säihkyvät silmät, tuuheat kulmakarvat, arpi keskelle otsaa, heitä heilauta olan yli musta tahi tulipunainen vaippa, — siinä on muotokuva valmis. Mutta juuri kaikki nuo herrasmiehet, joita on maailmassa paljon, jotka ulkonäöltään ovat niin paljo toistensa näköiset ja kumminkin, kun heitä tarkemmin katselee, osoittavat niin monta saavuttamatonta omituisuutta, — nämä ne ovat kauhean vaikeita kuvata. Tässä täytyy kovasti jännittää huomiota, ennenkuin saat eteesi kaikki hienot, melkein näkymättömät piirteet, ja yleensä tulee hyvin syvälle pakoittaa semmoistakin katsetta, joka jo on teroittunut kokemuksessa.
Jumala yksin tietää, mitä luonnetta Manilow oikeastaan oli. Löytyy muuan laji ihmisiä, joita tunnetaan nimellä: semmoisia ja tämmöisiä, ei tie ole sitä eikä tätä, ei niitä kysytä kylässä, eikä kaivata kaupungissa. Niihin kenties sopii lukea Manilow'iakin. Ulkonäöltään oli hän pulska mies. Hänen kasvojensa piirteistä ei puuttunut miellyttäväisyyttä, mutta tämä miellyttäväisyys oli ikäänkuin sokeroittu liian makeaksi. Hänen liikkeissään ja ryhdissään oli jotakin, joka haki suosiota ja tuttavuutta. Hän hymyili mehevästi; hän oli valkoverinen, sinisilmäinen. Ensimmäisenä hetkenä, hänen kanssaan puhellessasi, et malta olla sanomatta: