— "Polykarpus! Paavo!" huusi Nosdrew vimmoissaan, koetellen reuhdaista itseänsä irti.
Nämä sanat kuultuansa Tshitshikow huomasi, ett'ei hänen sovi tehdä palvelijoita tämmöisen kohtauksen todistajiksi, ja kun hän lisäksi tunsi turhaksi pidellä Nosdrew'ia kauemmin, niin päästi hän hänet irti.
— "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" huusi Nosdrew. "Vastaa suoraan".
— "Se on aivan mahdotonta", sanoi Tshitshikow ja vilkaisi akkunasta ulos; hänen hevosensa olivat valjaissa. Selifan näkyi vaan odottelevan käskyä, milloin saisi ajaa vaunut kuistin eteen; mutta huoneesta oli mahdoton päästä ulos, sillä oven suussa seisoi kaksi tukevaa tolvanaa.
— "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" toisti Nosdrew, kasvot hehkuen kuin tulessa.
— "Jos sinä pelaisit kuin rehellinen mies; mutta nyt en voi".
— "Vai niin, et sä voi, sen roisto? Vai et voi, kun näit rupeavasi joutumaan tappiolle. Lyökää häntä!" huusi hän hurjana Polykarpukselle ja Paavolle ja sieppasi itse tammisen piipunvarren. Tshitshikow kävi kalmanvaaleaksi. Hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi huultensa liikkuvan, ääntä saamatta.
— "Lyökää häntä!" kiljui Nosdrew, työntäytyen eteenpäin, tamminen piipunvarsi kädessä, kuumeissaan, hiessään, niinkuin olisi tehnyt rynnäkköä valloittamatonta linnaa vastaan.
— "Lyökää häntä!" huusi hän ankaralla äänellä, niinkuin huutaa huimapäinen luutnantti komppanialleen aikana ankaran rynnäkön: "Eteenpäin, pojat!" ja semmoisen on maineen saanut tämän luutnantin hurja urhoollisuus, että on annettu nimenomainen käsky pidellä miestä käsistä kiinni, kun on paikat kovin kuumat. Mutta sotainen vimma on hänet jo valloittanut, kuohahti kerran vaan ja kiehahti kaikki hänen päässään; Suvorow se hänen silmissään kuvautuu, suuri on nyt hänen tehtävänsä urostyö. "Eteenpäin, pojat!" huutaa hän, rientäen eteenpäin; eikä ajattele hän haittaavansa täten jo ennalta tehtyä rynnäkön suunnitelmaa, eikä ajattele hän, että miljonia pyssyn piippuja on pistelty ampumareikiin linnan seinissä, valloittamattomissa ja pilvihin kohoavissa, eikä ajattele hän, että häviää hänen voimaton komppaniansa, haihtuu kuni tuhka tuuleen, eikä ajattele hän, että jo vinkuu kovan onnen luoti, valmiina sulkemaan hänen kiljuvan kulkkunsa.
Vaan jos Nosdrew oli kuin linnaa vastaan ryntäävä, huima, mieletön luutnantti, niin linna, jota vastaan hän ryntäsi, ei ollut ensinkään valloittamattoman näköinen. Päin vastoin, linna pelkäsi niin armottomasti, että "sielu oli paennut kantapäihin saakka". Jo olivat Nosdrew'in palvelijat temmanneet hänen käsistänsä tuolin, jonka hän oli siepannut puolustus-aseeksensa, jo ummisti hän silmänsä, puoli-kuolleena pelosta, valmiina maistamaan ystävänsä tsherkessiläistä piipunvartta, ja ties miten hänen tässä olisi saattanut käydäkään, mutta onnen kohtalot ne olivat päättäneet pelastaa sankarimme kyljet ja hartiat ja kaikki hyvin hoidetut osat.