KOTSHKAREV. Kylläpä olet sokea! Hölmö, etkö todellakaan huomannut että he juttelivat, saattaakseen vain sinut vieraantumaan hänestä. Enhän minäkään kehunut häntä, sehän on yleinen tapa. Ei, hyvä veli, sellaista tyttöä et jokapaikasta löydä! Katsoppa vain hänen silmiänsä! Hitto vieköön, mitkä silmät, niin turkasen elävät ja puheliaat. Entäpä nenä? Aivan kuin alabasteri, mutta eihän alabasterikaan kaikkia miellytä. Katselehan häntä vain vähän paremmin.
PODKOLESIN (Hymyillen.) Niin, minustakin hän alkaa taas tuntua kauniilta naiselta.
KOTSHKAREV. Tietysti hän on kaunis. Kuuleppa, hyvä veli; kun nyt toiset ovat menneet pois, lähdetään me hänen luokseen ja päätetään asia.
PODKOLESIN. Sitä minä en tee.
KOTSHKAREV. Miksi et?
PODKOLESIN. Sehän olisi liian julkeata. Meitä on koko joukko tarjolla.
Antaa hänen itsensä valita.
KOTSHKAREV. Mitä sinä heistä, vai pelkäätkö kilpailua? Kyllä minä heistä suoriudun yhdessä minutissa.
PODKOLESIN. Kyllähän sinä suoriudut, mutta millä tavalla?
KOTSHKAREV. Se on minun asiani. Lupaa vaan minulle ettet kieltäydy.
PODKOLESIN. Miksikä en? Kernaasti minun puolestani. Tunnustan suoraan, että tahdon naida.