KOTSHKAREV. Aivan pienestä pitäen.
KANA. Olisi tietenkin parempi, jos olisi viisaampi, mutta menee se mukiin hömpsäpäinenkin, kunhan vain myötäjäiset ovat hyvät.
KOTSHKAREV. Hänellähän ei ole mitään perintöä.
KANA. Kuinka niin, no, entä kivitalo?
KOTSHKAREV. Kivitalo ainoastaan nimeksi. Mutta jos tietäisitte kuinka se on rakennettu, seinät tehty yhdestä ainoasta tiilirivistä ja väliin sitte sullottu kaikkea roskaa, muraa, lastuja y.m. rojua.
KANA. Mitä te puhutte?
KOTSHKAREV. Totta tietysti. Ettekö sitte tiedä, kuinka nykyisin taloja rakennetaan? — Kunhan vain saadaan pantatuksi, muusta ei välitetä.
KANA. Mutta eihän tämä talo ole pantattu.
KOTSHKAREV. Kuka teille sen on sanonut. Sepä se juuri on, että talo on pantattu; eikä siinä kyllin sillä korkojakaan ei ole maksettu kokonaiseen kahteen vuoteen. Ja senaatissa kaiken hyvän lisäksi palvelee tytön veli, joka sekin himoitsee taloa, sellainen veijari tuo velimies, että harvoin moista tapaa; omalta äidiltäänkin ottaisi viimeisen paidan päältä, jumalaton.
KANA. Mutta naittaja-ämmähän puhui aivan toisin… Ah, sitä elukkaa, hylkiötä… (Syrjään.) Mutta voipihan mies valehdella. Ämmä on tarkasti tutkittava! ja jos hän todellakin… niin kyllä minä opetan sen sirkan niin laulamaan, että ikänsä muistaa.