KOTSHKAREV. Tietysti. Minkä näköinen te olette?
SHEVAKIN. Se on, kuinka niin että minulla muka on kukon jalat?
KOTSHKAREV. Niin, aivan yksinkertaisesti — kukon jalat.
SHEVAKIN. Mutta minusta tämä alkaa tuntua loukkaukselta…
KOTSHKAREV. No, minähän puhun suoraan, kun tiedän, että olette järkevä ihminen; toiselle en olisi sanonutkaan. Sallikaa, minä naitan teidät, mutta toiselle.
SHEVAKIN. Ei, minä pyydän, ettette naittaisi minua toiselle. Olkaa niin armelias, tämän talon emännälle.
KOTSHKAREV. No, tapahtukoon niin. Minä naitan teidät, mutta yhdellä ehdolla: älkää sekaantuko asiaan, älkää edes näyttäytykö morsiamelle, — minä järjestän kaikki.
SHEVAKIN. Kuinka? Kaikki ilman minua. Mutta täytyyhän minun edes hetken olla näkyvissä.
KOTSHKAREV. Ei se ole ollenkaan tarpeellista. Menkää kotiin ja odottakaa: tänä iltana on kakki selvillä.
SHEVAKIN. Kas, se nyt olisi oikein hyvä. Mutta eikö tarvita todistuksia, ansioluetteloa. Kenties haluaisi morsian katsella niitä. Minä juoksen hakemaan ne.