Kotshkarev ja Podkolesin.
PODKOLESIN. No, kiitos, rakas veli! Nyt minä vasta näen koko ystävyyden työsi. Oma isänikään ei olisi tehnyt minulle sitä, mitä sinä olet tehnyt. Minä näen, että sinä olet toiminut ystävyydestä. Kiitos, veli, vielä kerran, ikäni olen muistava tekosi. (Liikutettuna.) Ensi keväänä minä pystytän muistopatsaan isäsi haudalle.
KOTSHKAREV. Ei mitään, hyvä veli, minä itse olen sangen iloinen. Tuleppa tänne, niin suutelen sinua. (Suutelee häntä toiselle poskelle ja sitte toiselle.) Suokoon jumala sinun onnellisesti elää tyytyväisyydessä ja yltäkylläisyydessä ja saaos paljon lapsia…
PODKOLESIN. Kiitos, rakas veli! Vasta nyt olen oppinut tietämään mitä on elämä; nyt minulle on avautunut aivan toinen maailma. Nyt minä näen, että kaikki liikkuu, elää, tuntee, haihtuu… en tiedä oikein itsekään mitä kaikkea tapahtuu. Mutta ennen minä en huomannut mitään tästä kaikesta, en ymmärtänyt mitään, s.o., suoraan sanoen minulta puuttui kaikki ihmisen tiedot, minä en miettinyt asioita, en syventynyt niihin, mutta elin vain kuten kaikki muutkin ihmiset elävät.
KOTSHKAREV. Olen iloinen, äärettömän iloinen. Minä lähden nyt katsomaan kuinka pöytä on katettu; hetken perästä palaan takaisin. (Syrjään.) Mutta joka tapauksessa on parasta panna hattu piiloon.
(Ottaa hatun mukaansa).
XXI Kohtaus.
Podkolesin (yksin).
PODKOLESIN. Mitä minä todellakin olen ollut tähän saakka? Olenko minä ymmärtänyt elämän merkityksen? En ole ymmärtänyt, en ole ymmärtänyt yhtään mitään? Mikä on ollut minun poikamiehen elämäni? Mitä minä olen merkinnyt ja mitä minä olen tehnyt? Olen vain elänyt, palvellut, käynyt departementissa, syönyt, maannut, sanalla sanoen, olen ollut maailman mitättömin mies ja tavallisin ihminen. Nyt minä vasta huomaan, kuinka tyhmiä ovat ne ihmiset, jotka eivät nai. Ja jos ajattelee kuinka paljon ihmisiä vaeltaa tuossa sokeudessa. Jos minä olisin jossakin hallitsijana, niin antaisin määräyksen, että kaikkien pitää naida, kaikkien ilman poikkeusta, niin että minun valtakunnassani ei olisi ainoatakaan naimatonta ihmistä. Ajattele, että muutaman hetken perästä minäkin olen jo — naimisissa! Äkkiä saat maistaa autuuden makua, josta vain saduissa saa lukea, sellaista ihanuutta, että et löydä sanoja millä sen kuvailisit. (Hetken vaiettuaan). Mutta kuitenkin, sano mitä sano, tuntuu niin omituiselta kun oikein ajattelee tätä asiaa: koko elämäsi ajaksi, koko ijäksesi tulla sidotuksi toiseen, ja sitte ei auta enää mikään vastaanpaneminen eikä katumus, ei mikään, ei mikään: kohtalosi on ratkaistu, lopullisesti ratkaistu. Nytkin jo on aivan mahdotonta perääntyä: minutin perästä vihille; poistuakin on mahdotonta, tuolla odottavat vaunut ja kaikki muukin on valmista. Mutta tokkohan se nyt on aivan mahdotonta päästä täältä pois? Luonnollisesti aivan mahdotonta. Ovella ja kaikkialla on ihmisiä! Jos tahdot lähteä pois, kysytään, miksi, mihin? Ei, on mahdotonta sitä tietä poistua! Mutta ikkuna on auki, mitähän jos ikkunan kautta? Ei, mahdotonta, ja myöskin epäsäädyllistä olisi ikkunan kautta. Ja sekin on korkealla. (Menee ikkunan luo.) No, ei se nyt ole juuri niin korkeallakaan, yksi kivijalka vain ja sekin matala. Mutta mitä minun on tehtävä. Hattuakaan ei löydy. Kuinka minä voisin lähteä ilman hattua? Olisi epämukavaa! Mutta eiköhän todellakaan voisi poistua ilman hattua? Jos olisi koettaa — vai mitä? Kyllä minä koetan. (Nousee ikkunalaudalle sanoen:) "Jumala olkoon kanssani" (hyppää kadulle ja voivottelee.) Ah! kylläpä oli korkealla. Ajuri hoi!
AJURIN ÄÄNI. Haluatteko?