KOTSHKAREV. Luonnollisesti, luonnollisesti. Se olisi pitänyt jo aikoja sitten sanoa. No, antakaa kätenne!
PODKOLESIN. Paikalla.
(Tahtoo kuiskata jotakin hänen korvaansa. Kotshkarev näyttää nyrkkiään ja rypistää kulmiaan; Agafja ojentaa kätensä.)
KOTSHKAREV (Yhdistää kädet.) No, Jumala antakoon teille siunauksensa! Minä suostun liittoonne ja hyväksyn sen. Avioliitto on sellainen asia… Se ei ole samaa kuin ottaa ajuri ja käskeä ajamaan johonkin; se on aivan toisellainen velvollisuus, se on velvollisuus… Nyt minulla ei kuitenkaan ole aikaa selittää sitä, selitän toisella kertaa mikä velvollisuus avioliitto on. No, Ivan Kusmitsh, suutele morsiantasi; sinun täytyy se nyt tehdä. (Agafja peittää silmänsä.) Ei se mitään, ei se mitään, rakas neiti, sillä se kuuluu velvollisuuteen; antakaa hänen suudella.
PODKOLESIN. Ei, armas neiti, sallikaa minun, sallikaa nyt. (Suutelee häntä ja ottaa kädestä.) Mikä kaunis pikku käsi! Miksi teillä, rakas neiti, on niin soma kätönen?… Niin, armas neiti, minä tahdon, että häät ovat heti paikalla, välttämättömästi heti paikalla.
AGAFJA. Kuinka? Heti paikalla? Mutta sehän on ehkä liian pian.
PODKOLESIN. En tahdo kuulla mitään vastaväitteitä! Minä tahdon, että vihkiäiset olisivat vieläkin pikemmin, aivan tällä hetkellä.
KOTSHKAREV. Hyvä! Hyvä! Jalomielinen mies!… Minun täytyy tunnustaa, että minä olen aina odottanut sinulta paljon, hyvin paljon. Hyvä neiti, koettakaapa nyt kiirehtiä pukeutumistanne, sillä totta puhuakseni minä olen jo tilannut vaunut ja kutsunut vieraat; he ovat jo ajaneet kirkolle. Teidän hääpukunnehan on tietysti valmis, tiedän sen.
AGAFJA. Kuinkas muuten, jo kauan sitte. Tuossa paikassa olen pukeutunut.
XX Kohtaus.