PODKOLESIN. Mutta sitä te ette ole vielä koskaan kuullut. (Agafja peittää silmänsä vielä tarkemmin. Samassa tulee Kotshkarev sisään asettuen Podkolesinin taakse.) Kas, mitä se on… Mutta parasta, että sanon sen joskus toiste.
AGAFJA. No, mikä asia se on?
PODKOLESIN. Asia… tunnustan, että minun piti se nyt ilmaista teille, mutta minua epäilyttää vielä.
KOTSHKAREV (Itsekseen, pannen kätensä ristiin.) Herra Jumala tuota ihmistä! Vanhan ämmän kengän roju, vaan ei ihminen, ihmiskunnan iva, ihmisen satiiri!
AGAFJA. Miksi epäilette?
PODKOLESIN. En tiedä, mutta epäilys vaan näkyy valtaavan.
KOTSHKAREV (Ääneen.) Kuinka tämä on tyhmää, kuinka tämä on tyhmää! Näettehän, hyvä neiti, hän pyytää teidän kättänne, tahtoo ilmoittaa, ettei hän ilman teitä voi elää, olla olemassa, ja kysyy ainoastaan, tahdotteko te tehdä hänet onnelliseksi?
PODKOLESIN (Melkein säikähtäen tyrkkää häntä, ja puhuu vilkkaasti.)
Herranen aika, mitä sinä!
KOTSHKAREV. No, hyvä neiti, tahdotteko tehdä onnelliseksi tämän kuolevaisen sielun?
AGAFJA. En mitenkään rohkene ajatella voivani tehdä onnelliseksi… mutta kyllä minä muuten suostun.