Agafja Tihonovna (tulee.)
AGAFJA. Sydämeni pamppailee niin hirmuisen kovasti, että on aivan vaikeaa selittää. Kaikkialla, mihin vain katseeni luon, seisoo Ivan Kusmitsh edessäni. Kyllä se on ihan totta, ettei ihminen voi kohtaloaan paeta. Äskettäin tahdoin ajatella kokonaan muuta, mutta ryhdyinpä tekemään mitä tahansa, — koetin esim. keriä lankaa ja ommella, — ja siinä taas Ivan Kusmitsh tunkeutuu aivan käsiini. (Oltuaan hetkisen ääneti.) Niin, vihdoinkin minua nyt odottaa elämän muutos! Ottavat minut, vievät kirkkoon… ja jättävät sitte yksin mieheni kanssa — uh! Vavistus käy läpi ruumiini. Hyvästi, sinä entinen neitsytelämäni (Itkee). Olen niin kauan elänyt rauhassa… Niin, ja nyt äkkiä täytyy mennä miehelle. Yksistäänkin jo huolia kuinka paljon karttuu: lapsia, poikia, ne ovat riitelevää väkeä, ja sitte vielä, tyttäriä, ne kasvavat, ja homma heidät sitte miehille. Olisi vielä hyvä, jos saavat kunnon miehen, mutta jos menevät juopporatille, tai semmoiselle, joka on valmis yhtenä päivänä menettämään koko omaisuutensa kortissa! (Alkaa vähitellen taaskin itkeä.) En ole ehtinyt edes kunnolla huvittelemaankaan neitseenä ollessani. En ole vielä 27-kään vuotta tytön elämää viettänyt… (Muuttaa äänensä.) No mutta missä se Ivan Kusmitsh näin kauan kuhnailee?
XIX Kohtaus.
Agafja Tihonovna ja Podkolesin (Kotshkarev työntää hänet ovesta sisälle.)
PODKOLESIN (Vastustellen). Minä tulin luoksenne, neitiseni, ilmoittamaan erästä asiaa… tahtoisin vain edeltäpäin tietää, eikö se tunnu teistä omituiselta.
AGAFJA (Peittäen silmänsä.) Mitä asiaa?
PODKOLESIN. Ei, rakas neiti, sanokaa te ensin, eikö se tunnu teistä kummalliselta?
AGAFJA (Samoin.) En voi arvata, mikä asia?
PODKOLESIN. No, tunnustakaa: varmaankin teistä tuntuu kummalliselta se, minkä minä sanon teille?
AGAFJA. Herranen aika, kuinka se voisi tuntua kummalliselta. Teitähän on niin mieluista kuulla.