KOTSHKAREV. Sinne sinä joudatkin.
PODKOLESIN. Mitä siitä — sinne menenkin.
KOTSHKAREV. Mene, mene, ja taittukoon jalkasi mennessäsi. Sydämestäni toivon, että juopunut ajuri kaataisi sinut päistikkaa kaikkein pahimpaan paikkaan. Riepu sinä olet, etkä mikään virkamies! Minä vannon, että meidän välimme ovat nyt lopussa, eläkä tule enää koskaan minun silmieni eteen!
PODKOLESIN. En tulekaan.
(Menee).
KOTSHKAREV. Mene perkeleen, parhaan ystäväsi luo! (Avaa oven ja huutaa jälestä.) Tolvana!
XVII Kohtaus.
Kontshkarev (yksin, astelee pitkin askelin edestakaisin.)
KOTSHKAREV. Onko maailmassa nähty koskaan ennen moista ihmistä? Sellainen tolvana! No, jos totta ruvetaan puhumaan, niin hyvä se olen minäkin. Sanokaa, olkaa hyvä, enkö minä ole tomppeli, enkö minä ole tyhmä? Miksi minä ahkeroin, kiljuin kurkkuni kuivuksiin? Sanokaahan, mikä hän on minulle? sukulainenko? Ja mikä minä olen hänelle — lapsenpiika, täti, anoppi, kummi, vai mikä? Minkä saatanan tähden, mistä syystä minä huolehdin hänestä, en anna itselleni hengen rauhaa, vieköön visakinttu hänet kokonaan. Piru yksinään tietää, mistä syystä minä hänen hyväkseen hommailen. Kysyppä joskus ihmiseltä, mitä varten hän puuhaa? Ja hän? Tuommoinen heittiö! Mikä vastenmielinen, konnamainen naama! Sinut, älytön raavas, sietäisi ottaa käsille ja näpsähyttää sitte hyvästi vasten nenää, korvia, suuta, hampaita — joka paikkaan. (Suutuksissaan tekee muutamia näpsäyksiä ilmaan.) Harmillista tässä on se, ettei hän välitä mistään — surukaan häneen ei pysty, ei pysty mikään, sama, jos kaasi vettä hanhen päälle. Tämä on sietämätöntä. Hän menee asuntoonsa, panee sohvalle pitkäkseen ja imee piippuaan. Mikä inhottava luontokappale! On niitä inhottavia naamoja maailmassa muitakin, mutta tämän ilettävämpää ei voi ajatellakaan. Et voi keksiä vastenmielisempää naamaa, Jumal'auta, et voi keksiä! Mutta ei, menenpä tahallanikin ja tuon sen toimettoman lurjuksen takaisin! Minä en anna hänen livahtaa pois, vaan menen ja tuon sen konnan takaisin.
XVIII Kohtaus.