Kun kaikki oli tehty, kiiruhti Kovalev heti paikalla pukeutumaan, otti vosikan ja ajoi suoraa tietä ravintolaan. Astuttuaan sisään huusi hän jo ovelta: "Poika, lasi schukladia!" mutta itse riensi heti peilille — onpa nenä, Hän pyörähti reippaasti toiseppäin ja iva huulilla, silmät vähän raollaan katsahti kahteen upseeriin, joista toisella oli tuskin liivinnapin suuruinen nenä. Tämän jälkeen meni hän sen osaston kansliaan, johon hän pyrki varakuvernöriksi tahi jos tuo ei onnistuisi tuomariksi. Mennessään vastaanottohuoneen läpi, katsahti hän vietä peiliin — nenä on! Sitten ajoi hän erään toisen kollegi-assessorin tahi majurin, suuren ivantekijän luokse, jonka teräviin pistosanoihin Kovalev'illa oli tapana vastata: "Niin, no johan minä sinut tunnen, koiranleuka!" Matkalla aprikoi hän: "Joll'ei majurikaan hypähdä paikaltaan, minut nähtyään, silloin saattaa olla ihan varma siitä, että kaikki on hyvin." Eipä kollegi-assessori mitään virkkanut. "Hyvä, hyvä, perhana vieköön!" tuumaili Kovalev. Matkalla tapasi hän rouva Podtotschin'in tyttärensä kanssa, tervehti heitä ja sai vastaukseksi huudahduksia: "Hänelle ei siis ole mitään vahinkoa tapahtunutkaan." Hän jutteli kauan heidän kanssaan, ja täytti, otettuaan esiin nuuskarasiansa, tahallaan hyvän aikaa molempia nenänsä katon-aluksia nuuskalla, mutisten itsekseen: "Täss' on teille, akat, naarakset! Tyttärestäpä en huoli kumminkaan. Paitsi jos ainoastaan 'par amour', miks'ei!"
Ja siitä saakka majuri Kovalev käyskenteli, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, Nevskillä, teatereissa ja kaikkialla. Ja nenäkin, aivan kuin ei se missään olisi ollutkaan, törötti hänen kasvoillaan, ja mahdotonta oli huomata, että sen syrjät edes olisivat irti olleet. Sen jälkeen nähtiin majuri Kovalev aina olevan hyvällä tuulella, naurahtelevan, seuraavan kaikkia kauniita naisia ja seisattuvan kerran erään Gostinnoi dvor'in makasiinin eteenkin sekä ostavan jonkun ritarinauhan, vaikk'ei ole tietoa siitä, mitä varten, sillä hän itse ei mihinkään ritarikunnan luokkaan kuulunut.
Tämmöinen tapaus oli avaran keisarikuntamme pohjoisessa pääkaupungissa! Nytpä kumminkin sitä kokonaisuudessaan katsellessamme, huomaamme, että siinä on paljo valhetta. Puhumattakaan siitä, että ihmeellistä, yliluonnollista oli tuo nenän irtaantuminen ja ilmaantuminen eri paikoissa valtioneuvoksen muodossa — oli Kovalev'in, vaikka kuinka päätänsä vaivasi, mahdoton ymmärtää, miks'ei sanomalehtiin saa painattaa ilmoitusta nenästä. Minä en tätä sano siinä tarkoituksessa, että minusta tuntuisi kalliilta suorittaa, mitä ilmoitus tulisi maksamaan. Se on lorua vaan, sillä minä en kuulu omanvoitonpyytäjien joukkoon; mutta eihän se ole sopivata, ei ole hyvä, eihän se käy laatuun! Ja taasen: mitenkä nenä voisi ilmaantua paistettuun leipään, ja mitenkä itse Ivan Jakovlevits… en totta tosiaan tuota ymmärrä, en laisinkaan! Mutta ihmeellisintä, mahdottominta käsittää on se, kuinka kirjailijat saattavat valita aiheiksi kirjoituksilleen mokomia. Myönnän, että tuo on kokonaan mahdotonta, tämä on todellakin… ei, ei, minä en ymmärrä ollenkaan! Ensiksi, ei mitään hyötyä isänmaalle; toiseksi… eipä siitä toiseksikaan ole mitään hyötyä. Suoraan sanoen, minä en tiedä, mitä tämä…
Mutta kuitenkin tuossa kaikessa, vaikkapa tosin joskus voikin suilahtaa yhtä, ja toista, ja kolmatta, saattaapa… no, ja missä sitten ei ole epäjohteenmukaisuutta? Mutta kuitenkin, kun tarkoin ajattelee, tässä kaikessa on sentään jotain. Sanottakoon mitä tahansa, kummallisiakin tapauksia on maailmassa — harvoin, mutta onpa kumminkin.