"Mitä tahdotte?" sanoi nenä kääntyen.
"Minua kummastuttaa, armollinen herra… minusta näyttää. Teidän pitäisi tietää oma paikkanne. Ja nyt minä löydän teidät… missä?… Ajatelkaahan…"
"Suokaa anteeksi, minä en käsitä mistä te puhutte", lausui nenä.
"Selittäkää asianne!"
"Mitenkä minä hänelle selittäisin!" ajatteli Kovalev ja, rohkaisten itsensä, alkoi: "Tosin kyllä, minä… muuten, minä olen majuri. Myönnättehän, etten minä mitenkään saata ilman nenää olla. Joku tuommoinen kaupittelija-akka, joka Vosnesenskoi-sillan luona puhdistettuja appelsiineja myypi, voi kyllä istua nenätönnä; mutta kun ottaa huomioon, että… sitä paitsi, ollessani tuttava useissa paikoissa naisten kanssa: Tschehtirev'in, valtaneuvoksen rouvan, ja muitten…. Päättäkää itse… minä en tiedä armollinen herra (tämän sanottuaan Kovalev kohotti hartioitaan) suokaa anteeksi… jos tämä soveltuu velvollisuuden ja kunnian lakeihin… Te voitte itse ymmärtää…"
"En totta tosiaan ymmärrä sanaakaan", vastasi nenä. "Selittäkää paremmin."
"Armollinen herra", sanoi Kovalev, muistaen oman arvonsa, "minä en tiedä kuinka minä ymmärtäisin teidän sananne. Tässä on, luullakseni, koko asia aivan selvä… Vai tahdotteko te…? Olettehan te — minun oma nenäni!"
Nenä katsahti majuriin, ja hänen kulmansa rypistyivät.
"Te erehdytte, arvoisa herra: minä olen aivan erityinen henkilö. Muuten meidän välillämme ei voi olla mitään lähempää yhteyttä. Teidän virkaatekevän nuttunne napeista päättäen kuulutte te aivan toiseen säätyyn." Tämän sanottuaan käänsi nenä selkänsä.
Kovalev hämmentyi kokonaan tietämättä mitä tehdä ja mitä ajatellakaan. Silloinpa kuului miellyttävä naisvaatteiden sohina: lähestyi ijäkäs nainen, kiireestä kantapäähän pitseillä koristettu, ja hänen perässään solakka neitonen erittäin miellyttävästi pukeutunut valkeihin varrenmukaisiin vaatteisin, päässä keltanen hattu, keveä kuin voileipä. Heidän taakseen seisattui, nuuskarasiaansa avaten, pitkä heitukka pitkine poskipartoineen, kaulassa koko tusina kauluksia.
Kovalev astui lähemmäs, veti esiin maniskansa patisti-kauluksen, korjasi kiiltävissä perissä rippuvat sinetit ja hymy huulilla vilkuen kummallekin puolelle, käänsi koko huomionsa tuohon hentoon naiseen, joka keväisen kukan keveydellä nyykäytteli päätään ja vei otsalleen valkean, melkein läpinäkyvän kätensä. Hymy Kovalev'in kasvoissa tuli yhä suuremmaksi, kun hän hatun alta näki ympyriäisen loistavan valkean leuan ja osan poskea kevään ensiruusun varjostamana; mutta äkkiä hypähti hän taaksepäin ikäänkuin olisi polttanut itsensä. Hänelle johtui mieleen, ettei hänellä nenän sijalla ollut mitään, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään. Hän kääntyi heti toisaalle, sanoakseen tuolle herralle virkatakissa, että hän vaan oli tekeytynyt valtioneuvokseksi, ettei hän ollut muu, kuin lurjus ja hunsvotti, ja ettei hän ollut mikään muu kuin hänen oma nenänsä… Mutta nenää ei enää löytynytkään; hän ennätti ajaa tiehensä, varmaankin jollekin aamutervehdykselle.