Tämä saattoi Kovalev'in epätoivoon. Hän läksi takasin ja seisattui hetkeksi pylväsrivin alle huolellisesti katsellen joka taholle, eikö sattuisi jostain nenä tulemaan. Hän muisti aivan hyvin, että sillä oli töyhtöhattu päässä, kullalla ommeltu virkatakki yllä, mutta hänen päällysnuttuaan ei hän muistanut huomanneensa, ei hänen vaunujensa väriä, ei hevosta, eikä edes sitäkään, oliko hänellä vaunujen takana lakeija, ja millaisessa puvussa. Sitä paitsi kulki vaunuja niin paljo edestakasin ja semmoisella vauhdilla, että oli vaikea eroittaa niitä toisistaankin; vaikkapa hän sitten olisi merkinnytkin jonkun niistä, ei hänellä ollut mitään keinoa saada niitä seisattumaan. Päivä oli ihana ja lämmin. Nevskillä pilveili ihmisiä; naisia kihisi, niinkuin vesipisaroita kukkasruiskun hanikasta. Poliisikamarin kohdalta aina Anitschkin'in sillalle saakka. Tuossapa tulee hänen tuttavansa hovineuvoskin, jota hän överstiksi nimitti, erittäinkin jos syrjäläisiä sattui läsnä olemaan. Tuollapa Jarjigin, sekin hänen hyvä ystävänsä, joka bostonia pelatessa aina menetti kun kahdeksan henkeä oli osaa ottamassa. Kah! toinen majuri, joka Kaukasossa assessoriksi oli tullut, viittilöipi häntä kädellään luokseen.
"Piru vieköön!" mutisi Kovalev. "Vosikka hoi! Ajappas suoraan poliisimestarille!"
Kovalev istuutui troskaan ja yhtämittaa huudahteli ajajalle: "Anna luisua!"
"Onko poliisimestari kotona?" kysyi hän, astuttuaan etehiseen.
"Ei ole, herra", vastasi ovenvartija, "vast'ikään läksi hän kotoa."
"Sepä kaunista!"
"Niin", lisäsi ovenvartija, "ei siitä paljon aikaa ole, mutta mennythän vaan onpi; jospa olisitte hiukkasta ennen tulleet, niin olisitte ehkä tavanneet hänet kotona."
Ottamatta vaatetta kasvoiltaan, astui Kovalev takasin vosikalle ja huudahti epätoivon äänellä: "Anna mennä!"
"Minne?" sanoi vosikka.
"Suoraan eteenpäin."