"Mitenkä suoraan eteenpäin? Tässä on käännös oikeaan tahi vasempaan?"
Tuo kysymys seisotti Kovalev'in ja pakoitti hänet taas ajattelemaan. Oikeastaan olisi hänen nyt pitänyt muitta mutkitta kysyä neuvoa järjestys-toimistosta, ei suinkaan sentähden, eikä sillä on suoranaista tekemistä poliisin kanssa, vaan siitä syystä, että sen toimet saattoivat olla paljoa nopeampia kuin muitten; suoraa ajattelemattomuutta olisi ollut mennä etsimään korvausta sen paikan esimiehiltä, jossa nenä näkyi palvelevan, sillä nenän omista sanoista oli helppo päättää, ett'ei sille miehelle mikään pyhää ollut ja että hän siellä voi valehdella samoin kuin hän valehteli vakuuttaessaan, ett'ei hän ollut häntä koskaan nähnytkään.
Jopa Kovalev oli käskeä ajamaan järjestys-toimistoon, kun hänelle johtui mieleen, että tuo lurjus, ilkiö, joka ensi kerran kohdatessa käyttäytyi niin hävyttömällä tavalla, voisi käyttää aikaa hyödykseen ja suilahtaa kaupungista — ja silloin tulisivat kaikki etsimiset turhiksi tahi kestäisivät — Jumala sen estäköön — ehkä kokonaisen kuukauden. Vihdoin näytti ikäänkuin itse taivas olisi tullut hänelle avuksi. Hän päätti lähteä suoraan sanomalehti-toimistoon ja ajoissa ilmoittaa hänen ominaisuutensa, että kuka tahansa, joka nenän kohtaisi, heti paikalla voisi hänet hänelle toimittaa, taikka ainakin ilmaista missä nenä oleskeli. Niinpä hän nyt, tämän päätettyään, käski vosikan ajaa sanomalehti-toimistoon, koko matkan yhtä mittaa kolhien häntä nyrkillään selkään ja äännähdellen: "Pikemmin lurjus, pikemmin tolvana!"
"Voi teitä, herra!" sanoi vosikka ravistaen päätään ja lyöden ohjaksilla hevostaan, jolla oli yhtä pitkä karva kuin katurakilla. Ruoska seisattui viimein ja Kovalev juoksi hengästyneenä pieneen vastaanotto-huoneesen, jossa harmaapäinen virkamies, vanha hännystakki yllä, silmälasit silmillä, istui pöydän takana ja kynä hampaissa luki vasta tuotuja vaskitahoja. "Kuka täällä ottaa ilmoituksia vastaan", huusi Kovalev, "hyvää huomenta!"
"Terve tullut", sanoi virkamies kohottaen hetkeksi silmänsä ja laskien ne takasin vieretysten asetettuihin vaskiraharöykkiöihin.
"Minä tahdon painattaa…"
"Sallikaa, pyydän hiukan odottamaan", lausui virkamies, kirjoittaen yhdellä kädellään numeroja paperille ja muuttaen vasemman käden sormilla helmilaudassa kaksi helmeä vasemmalle. Lakeija nauhuksineen ja puvussa, josta voi päättää hänen palvelevan jossain ylimysperheessä, seisoi kirje kädessä pöydän luona ja rupesi näyttämään omaa arvostelukykyään lausuen:
"Uskotteko, herra, ett'ei koira maksa kahdeksaa riunaa [10 kopekkaa], se on minä en siitä maksaisi kahdeksaa rossaa [1/2 kopekkaa], mutta kreivitär, Jumal'aut', rakastaa sitä — senpätähden se, joka sen löytää, saa sata ruplaa! Totta tosiaan, niin aivan kuin me tässä, ovat ihmisten maut erilaiset; jos kerran olet koirien ihailija, niin pidäkin jo jahtikoiraa tahi villuria; älä sääli viittä sataa, anna tuhat, että sitten koira todellakin olisi hyvä."
Arvoisa virkamies kuunteli tuota arvokkaalla katsannolla, samalla aikaa laskien lukua, montako kirjainta tuodussa lipussa oli. Huoneen seiniä vasten seisoi kaupittelija: ämmiä ja dvornikkoja [talonvahti kaupungissa] laput kourissa. Yksi sisälsi että palvelukseen päästetään uljas kuski; toisessa — vähän käytetyt vaunut, tuodut Parisista vuonna 1814; siellä kaksi palvelusta, henkiorja, 19-vuotias pesutyöyön tottunut ja muihinkin toimiin kykenevä tyttö; käytettäväksi kelpaava troska ilman toista notkurautaa; nuori, tulinen, harmaa, 17-vuotias hevonen; Lontoosta tuotuja vereksiä nauriin ja retisan siemeniä; huvila kaikkine mukavuuksineen: kaksi pilttoota hevosia varten ja paikka, johon sopii istuttaa kaunis koivu- tahi tammi-metsä; siellä oli ilmoitus niille, jotka haluavat ostaa vanhoja saappaanpohjia, kehoituksella tulemaan huutokauppaan kello 8:sta 3:een aamua.
Huone, jossa tämä kirjava seura oli, ei suinkaan suuri ollut ja ilma siinä oli hirveän raskas; kollegi-assessori Kovalev ei kumminkaan voinut hajua tuntea, kun hänen kasvonsa peitossa olivat ja itse nenä siihen aikaan, Jumal'ties, missä lienee ollutkaan.